08.04.2018 Vaikeimpina hetkinä Jouni Kylmälä vain lyyhistyy ja sulkeutuu kotiinsa – nyt tutkijat haluavat tietää, millä muilla tavoilla jatkuva rahapula muuttaa ihmistä
Sunnuntai
Vaikeimpina hetkinä Jouni Kylmälä vain lyyhistyy ja sulkeutuu kotiinsa – nyt tutkijat haluavat tietää, millä muilla tavoilla jatkuva rahapula muuttaa ihmistä
Köyhyys muuttaa ihmistä samalla tavalla kuin jatkuva kiire. Ei jaksa miettiä ruuan terveellisyyttä, ei siivoamista eikä lasten pieniä huolia. Mitä muuta köyhyys tekee ihmismielelle? Vastaa HS:n niukkuuskyselyyn ja kerro se tutkijoille.
(KUVA: LASSE RANTANEN)
Anna-Stina Nykänen HS
Julkaistu: 8.4. 2:00 , Päivitetty: 8.4. 6:15
JOUNI KYLMÄLÄ on tuonut tuliaisen. Purkillisen omatekoista marja-aronia-inkiväärihilloa. Onpa mahtava yllätys. Kylmälä selittää, että löysi hyvän marjapaikan ja homma lähti vähän lapasesta, tuli poimittua ämpäritolkulla marjoja viime syksynä.
Tässäpä meillä onkin oikein mallikelpoinen köyhä. Tekee niin kuin käsketään: on pirteä, omatoiminen ja ahkera. Aina sitä keinot keksitään, pula-ajallakin väsättiin paperikenkiä ja pettuleipää. Eikös vain?
Vitsi, vitsi, meitä Kylmälän kanssa naurattaa.
Välillä Kylmälä ei saa tehtyä yhtään mitään. Kun joka päivä pitää miettiä rahan käyttöä, elämä muuttuu suppeaksi. Hän lyyhistyy. Väsyy ja masentuu. Sulkeutuu moneksi päiväksi kotiin ja ajattelee, että tässäkö tämä nyt oli.
”Tuntuu, että säiliöidyn. Tulee klaustrofobia. Ajattelen, että nyt pitää ottaa rauhallisesti, ettei mikään mene rikki, tila on niin pieni.”
Sellaisen tunteen taloudellinen niukkuus tekee.
Kylmälälle tämä on uutta. Kyllä hän ennenkin tiesi köyhyyden ja vähäosaisuuden vaikutukset, olihan hän alan ammattilainen ja asiantuntija. Nuorena hän tutki pultsareita, asunnottomia alkoholisteja. Vielä vuonna 2012 hän oli Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori ja yhteisökouluttaja ja luennoi muun muassa pitkäaikaistyöttömille diplomi-insinööreille.
”Minä tiedän nyt omakohtaisesti, mitä se tarkoittaa, kun ei vain jaksa.”
Sitten tulivat yt-neuvottelut ja irtisanominen. Ne tekivät Kylmälästä pikku hiljaa köyhyyden kokemusasiantuntijan. Paneelikeskusteluissa entiset työkaverit ovat asiantuntijoina, hän edustaa toista puolta.
Mitä sellaista hän tietää nyt, mitä hän ei tiennyt ennen?
Kylmälä puhuu Minna Canthin Köyhää kansaa -novellista, jossa vauraat rouvat ihmettelevät, miksi köyhän perheen kotona oli niin likaista: vesi ei kumminkaan mitään maksa. Mutta kun huolet painavat, ei vain jaksa.
”Minä tiedän nyt omakohtaisesti, mitä se tarkoittaa, kun ei vain jaksa.”
MITEN taloudellisesti tiukoilla oleminen muuttaa ihmisen käyttäytymistä? Lamaantuuko siinä, vai haastaako tilanne käyttämään luovuutta? Tuleeko ujoksi ja vetäytyy, vai löytääkö uusia ympyröitä? Miksi jotkut sopeutuvat köyhyyteen paremmin, kun taas toiset ovat huolien musertamia?
Näistä asioista halutaan nyt tietää enemmän. Helsingin Sanomat julkaisee aiheesta niukkuuskyselyn, johon pääsee vastaamaan tästä linkistä. Se löytyy myös jutun lopusta. Kyselyn on laatinut ja aineistoa analysoi tutkijaryhmä, jota johtaa professori Juho Saari Tampereen yliopistosta.
Köyhyyttä on jo tutkittu paljon. Pari vuotta sitten tehdyssä Helsingin Sanomien köyhyyskyselyssä saatiin arvokasta tietoa esimerkiksi siitä, miten muut ihmiset suhtautuvat köyhyyteen. Tällä kertaa halutaan katsoa asiaa eri näkökulmasta.
Nyt keskitytään enemmän siihen, mitä köyhyys tekee ihmiselle itselleen, miten hän itse kuvaisi köyhyyden vaikutuksia ajatteluun ja toimintaan.
Tällä tiedolla on tärkeä merkitys esimerkiksi silloin, kun päättäjät miettivät köyhyyden syitä ja keinoja puuttua siihen. Se voi auttaa vaikkapa ymmärtämään työttömyysturvaan liittyvän aktiivimallin toimivuutta.
Tähän asti on ajateltu, ettei keskiluokkainen ihminen voi mitenkään ymmärtää köyhän elämää. On kuitenkin keksitty ajattelutapa, joka voi helpottaa tätä ongelmaa, kertoo tutkija Markus Kanerva. Hän on käyttäytymistaloustieteen tutkija, joka työskentelee valtioneuvoston kansliassa ja ajatushautomo Tänkissä.
On oivallettu, että kaikki puute vaikuttaa ihmiseen samalla tavalla. Keskiluokkaisella ihmisellä on usein pula ajasta. On stressiä, kiirettä, aikataulut painavat. Se vaikuttaa elämään samalla tavalla kuin rahapula.
Puhutaan niukkuusteoriasta. Sillä voi selittää myös yksinäisyyden, sairastamisen ja vaikkapa lihavuuden vaikutuksia, onhan niissäkin kyse niukkuudesta, elämänhallinnan kannalta olennaisten asioiden puutteesta. Ajatus on peräisin Sendhil Mullainathanin ja Eldar Shafirin teoksesta Scarcity – Why having too little means so much.
Jotta keskiluokkainen ihminen ymmärtäisi köyhyyttä, pitää siis ensin ajatella, millaista on, kun on hirveä kiire, deadline painaa päälle, ei millään riitä aikaa kaikkeen...
Silloin käy tutkitusti näin: Kaikki muut hommat jäävät huonolle hoidolle. Laskut jäävät maksamatta, siivous tekemättä, lapsille syötetään pikaruokaa. Virheitä tulee tehtyä enemmän, juuri kun siihen ei olisi aikaa.
Rahapula, köyhyys, taloudellinen niukkuus vaikuttaa ihan samalla tavalla.
Pula rahasta on kuitenkin äärimmäisin niukkuuden muoto. Aikapulaan voi vaikuttaa, voi lykätä hommia, rukata aikataulua. Mutta köyhyydestä ei voi ottaa lomaa.
(KUVA: LASSE RANTANEN)
TUTKIJA Kanerva listaa niukkuuden ja pulan vaikutuksia, jotka ovat siis yhteisiä rahapulassa ja kiireessä. Tuntuvatko nämä tutuilta:
Mieli tunneloituu. Ajatukset ja toiminta fokusoituvat vain siihen yhteen huolenaiheeseen, ja elämä kapenee. Kaikki muu jää sivuun.
Mentaalinen kapasiteetti vähenee. Niukkuus on niin suuri rasite, että ajattelun laajakaistalta loppuu tila. Tuntuu kuin itse olisi hidastunut ja tyhmistynyt. Tavarat ovat aina kateissa, asioita unohtuu.
Älykkyystestien pistemäärä putoaa. Intialaiset viljelijät saivat testeissä korkeimmat pistemäärät silloin, kun sato oli juuri myyty ja oli rahaa. Kun heitä testattiin ennen sadon myyntiä, heidän ollessaan köyhiä, testistä tuli huonommat pisteet.
Lainaaminen lisääntyy. Rahahuolissa tulee otettua pikavippejä. Mutta myös kiire tuottaa lainaamista: tingitään yöunesta, jumpasta, perheen yhteisestä ajasta ja vapaapäivistä. Ajatuksena voi olla, että otettu aika maksetaan myöhemmin laatuaikana. Sitä hetkeä ei vain ehkä koskaan tule.
”Kuka tahansa tekisi huonoja päätöksiä köyhänä.”
Samalla tavalla ihminen hätiköi rahapulassa.
”Kuka tahansa tekisi huonoja päätöksiä köyhänä. Sille on löydetty tutkimuksissa paljon todisteita. Se on inhimillistä”, Kanerva sanoo.
Vanhemmuuden laatu huononee. Tämä kuulostaa kamalalta. Mutta tutkijat todella sanovat, että köyhyys tuottaa kehnoja vanhempia: lapsille annetut ohjeet ovat epäjohdonmukaisia, ei jakseta kuunnella heitä, syötetään heille pikaruokaa. Ihan samalla tavalla kuitenkin toimivat kiireiset vanhemmat.
Lennonjohtajilla tehty tutkimus osoitti, että heidän vanhemmuutensa laatu oli täysin kiinni työpäivän stressaavuudesta.
”Kun koneita oli paljon ilmassa ja työvuoro oli kiireinen, kotiin päästyä heittäydyttiin sohvalle eikä jaksettu huomioida lapsia.”
Köyhällä on rahahuolien takia aina tuollainen stressi.
Kanerva kertoo, että niukkuuden vaikutuksia on tutkittu jo toisen maailmansodan aikaan. Yhdysvalloista haluttiin silloin lähettää apua Euroopan nälkää näkeville. Ensin haluttiin kuitenkin selvittää, mikä olisi siihen paras tapa.
Tätä varten 36 hengen testiryhmä ajoi itsensä vapaaehtoisesti aliravitsemustilaan. Ja mitä tapahtui?
Kaikkien ajattelu alkoi nälän myötä fokusoitua ruokaan. Testiryhmäläiset alkoivat lukea kokkikirjoja ja miettiä ravintolan perustamista. Kuten vanha sananlasku sanoo: siitä puhe, mistä puute.
Noin toimii tunnelointi. Mutta eikö ollut hyvä asia, että nälkä synnytti uusia ideoita?
Ajatusten keskittäminen voi lisätä tehokkuutta esimerkiksi työelämässä hetkeksi, Kanerva sanoo. Mutta on otettava huomioon, että sillä on muitakin seurauksia:
”Kaikki muu jää retuperälle.”
Myönteisiä seurauksia tunnetaan Kanervan mukaan vähän. Jokin äkillinen kriisi firmassa, kuten tulipalo, voi saada työntekijät ylittämään itsensä. Keksitään nopeasti uusia ratkaisuja.
Mutta silloin niukkuus ei kohdistukaan työntekijöihin henkilökohtaisesti, vaan firmaan, Kanerva muistuttaa.
Välillä Jouni Kylmälä sulkeutuu kotiin moneksi päiväksi eikä jaksa tehdä mitään. Parempi päivä lähtee siitä, että saa vaikkapa parvekkeen lakaistua. (KUVA: LIISA TAKALA)
MILLAINEN merkitys on sillä, tunteeko olevansa kriisissä yksin vai yhdessä muiden kanssa? Sekin haluttaisiin tutkimuksella selvittää.
Jouni Kylmälä kuuluu itse riskiryhmään: yksin asuva, eronnut mies. Takana on kaksi pitkää liittoa, joista hänellä on neljä poikaa. Eroissa ei ikinä vaurastu, päinvastoin. Ja yksin asuminen on kallista.
Perhe on hänelle tärkeä. Äärettömän tärkeää on myös vertaisten seura. Tulee raastavia hetkiä, jolloin hän alkaa epäillä, että kaikki vika on hänessä itsessään. Vertaisten kanssa siitä pääsee yli. Tajuaa, että sama on tapahtunut muillekin.
”Välillä kyllä myös ajattelen, että tämä on seurausta jonkun pahantahtoisuudesta”, hän sanoo.
”Nyt pärjään jo ilman teryleeniä, työtä jäljittelevää toimintaa.”
Vaikka tietoa riittää, tunteita ei aina voi hillitä. Kylmälä vetäytyi irtisanomisen jälkeen mökille, hakkasi halkoja, joi punkkua ja soitteli pitkiä, hävyttömiä puheluita entisille pomoille. Mutta oli onneksi muitakin selviytymiskeinoja.
Ammattilaiset perustivat tietysti heti irtisanottujen yhteisen ryhmän. Se nimettiin Kuolintorpaksi. Itkettiin, naurettiin. Nimi vaihtui Glädjestuganiksi.
Kylmälä osasi itse hakea työtä korvaavia juttuja elämään. Päivät olivat joskus pitkiä, täynnä ohjelmaa uupumukseen asti.
Kylmälästä tuli aktivisti. Hän touhusi välillä työttömien yhdistyksessä, veti seminaareja, otti kantaa ja hääräsi. Samalla hän tietysti haki töitä ja piti itseään esillä.
”Nyt pärjään jo ilman teryleeniä, työtä jäljittelevää toimintaa.”
Eläkkeellä hän on alkanut ajatella, että pitäisi jo haluta mukavaa elämää, jossa ei ole tuotantovastuuta.
”Perjantaisin syön pitkän lounaan. Seurakuntakeskuksessa. Kolmella eurolla!”
Välillä kutsuu Kuka kuuntelee köyhää -verkosto. Ja The European Anti-Poverty Networkin tapaaminen. Se on vertaisporukka, jossa yritetään laajentaa omaa elämänpiiriä niin, ettei mielessä olisi aina vain köyhyys. Ettei kantaisi haavoja kuin mitaleja.
Mutta ei se helppoa ole.
Nykyisen vertaisryhmän rinnalla vaikuttaa yhä se entinenkin. Vanhat kollegat lentelevät ulkomaille konferensseihin, joissa Kylmäläkin ennen kävi. Pyytävät mukaan. Joskus olisi majapaikkakin tarjolla, mutta...
”Sitten alan miettiä, kestäisinkö enää tavata niitä ihmisiä, jotka siellä porskuttavat.”
Katkeruus ja halu suojata itseä hyökyvät hetkittäin yli.
Vertailua ei voi välttää. On eri asia olla köyhä lama-aikana kuin nousukaudella. Miltä köyhyys tuntuu tässä ajassa, sekin haluttaisiin tutkimuksella selvittää.
SUOMESSA on ollut itsenäisyyden aikana kaksi nälkäkautta. Ne ovat olleet yksilöille hyvin erilaisia kokemuksia, sanoo historian tutkija Panu Pulma. Hän on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.
Sisällissodan jälkeen koko Suomi oli pulassa. Ei ollut työtä, ei ruokaa, ei rahaa. Se oli absoluuttista köyhyyttä.
1930-luvun lamassa ruokaa oli. Monilta vain loppuivat työt ja rahat, joilla sitä olisi voinut hankkia. Rahattomat lähtivät työnhakuun ja kerjuulle.
Sota-aikaan kärsittiin paikoitellen nälkää. Vuonna 1942 vankileireillä, mielisairaaloissa ja vammaislaitoksissa jopa kuoltiin nälkään. Julkisella vallalla oli silloin kuitenkin jo laajempi rooli. Elintarvikkeita säännösteltiin, ja kaikista yritettiin pitää huolta.
1990-luvun laman myötä ilmestyivät sitten leipäjonot. Ne ovat täällä yhä.
”En keksi yhtäkään pula-ajan innovaatiota, jolla olisi ollut merkitystä myöhemmin.”
Aika usein ruoka-apua hakeville tyrkytetään säästövinkkejä ja ruokaohjeita. Onko siinä mitään järkeä?
Vanhat ihmiset muistelevat pula-aikoja joskus nostalgisesti. Niitä paperikenkiä, pettuleipää, vanhoista mantteleista tehtyjä muotiluomuksia. Jotkut jopa väittävät, että nykyajan ihminen on avuttomampi taloudellisen niukkuuden edessä.
Olivatko köyhät ennen nokkelampia? Eivät, sanoo Panu Pulma. ”En keksi yhtäkään pula-ajan innovaatiota, jolla olisi ollut merkitystä myöhemmin. Niillä ei muutettu yhdenkään tuotannonalan suuntaa.”
Paperikengät olivat hätäratkaisu, josta luovuttiin heti, kun se oli mahdollista.
Vanhat neuvot eivät ylipäätään päde. Nykyisin esimerkiksi ruoka-avun tarve eroaa olennaisesti entisistä nälkäkausista.
Vielä 1940-luvulla ruoka oli kotitalouden suurin yksittäinen menoerä. Yhteiskunnan tukikin määräytyi kalorinormien mukaan. Eli sen mukaan, minkä verran ihmisen katsottiin tarvitsevan ruokaa. Vasta 1960-luvulta lähtien on otettu huomioon myös asumismenot, perhe ja harrastukset.
Nyt suurin rahareikä kaikissa sosiaaliryhmissä on asuminen.
”Asuminen on loukko, joka imee ihmisen rahat”, Pulma sanoo.
Ruokaresepteistä ei juuri ole apua, kun kaikkein suurimmat rahahuolet ovat ihan muualla. Ne vievät huomion ja voimat.
”Nokkeluudella ei köyhän elämässä enää ratkaista mitään, kun kyse on asumismenoista. Ei siinä ole vaihtoehtoja.”
JOUNI Kylmälä on taloudellisesti tiukoilla mutta ei näe nälkää. Silloin puhutaan suhteellisesta köyhyydestä.
Ennen hän eli anteliaasti. Vei kylään mennessä kukkia, lahjojakin. Nyt hän vie hilloja tai soppaa.
Onko Jouni Kylmälä edes riittävän köyhä kertomaan, miltä köyhyys tuntuu? Hän ei ehkä näytä siltä. Hänellä oli ennen varaa laatuvaatteisiin, jotka kestävät yhä. Tyylitajukin on tallella.
Vain hymy vihjaa, että rahat ovat vähissä eikä ole työelämän ulkonäköpaineita. Yksi hammas puuttuu.
Kun ihmisen sosiaalinen asema romahtaa, alkaa heti kriittinen tarkastelu. Että miltä näyttää oikea köyhä, miten hän saa pukeutua ja mitä syödä.
Entä kuka ansaitsee yhteiskunnan avun? Panu Pulma sanoo, että tästä on kiistelty aina.
Jo 1600-luvulla tuki sidottiin työntekoon. Loisijoita ei siedetä. On tehtävä töitä, jos pystyy. Julkinen valta järjesti hätäaputöitä vielä 1960-luvulla, puhuttiin lapiolinjasta.
Tukea annettiin vain kunniallisille köyhille. Termiä käytettiin jo 1700-luvulla. Heihin kuuluivat ne, jotka eivät kyenneet omalla työllään hankkimaan elantoa. He saivat hakea seurakunnalta vaivaisapua, mutta vain, jos heillä ei ollut perhettä tai sukua tukena.
Juopottelijoille ei apua kuitenkaan myönnetty.
Erityistä huomiota saivat kainot köyhät. He olivat säätyläisperheiden köyhtyneitä jäseniä. Heidän ei tarvinnut lähteä kansan joukkoon hakemaan elatusta, sitä pidettiin sopimattomana. Apua annettiin hienotunteisemmin.
He saivat siis ikään kuin sopeutumiseläkettä. Sitähän kansanedustajat saavat, eivät he putoa eduskunnasta rahvaan joukkoon työttömyyskortistoon.
Köyhät voivat olla keskenään hyvinkin erilaisessa asemassa muiden ominaisuuksiensa takia. Rahan lisäksi asemaan vaikuttavat myös sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma.
Kylmälän mielestä köyhyyden vaikutuksia pitäisikin tarkastella intersektionaalisesti, ihan niin kuin sukupuoltakin.
Eli pitäisi ottaa huomioon myös esimerkiksi ikä, sukupuoli, terveys, asuinpaikka, kulttuuri, uskonto, rotu...
On eri asia hakea töitä kuusikymppisenä. Tai maahanmuuttajana. Tai psykiatrisena kuntoutujana.
Intersektionaalinen tarkastelu auttaisi myös löytämään uusia mahdollisuuksia. Kylmälän mielestä yksikään ihminen ei ole vain köyhä, jokaisessa on myös rikkauksia. Yksilöllisiä taitoja, taipumuksia, koulutusta, verkostoja, joista voisi olla apua selviytymisessä.
Kylmälälle ikä oli rasite, mutta plussaa toi esimerkiksi työkokemus – ja vaikkapa huumorintaju. Hänen on helppo tarjota vieraille nakkisoppaa ja sanoa, että se on köyhän keittoa.
(KUVA: LASSE RANTANEN)
MITKÄ seikat helpottavat tai vaikeuttavat taloudelliseen niukkuuteen sopeutumista? Siitäkin tutkijat haluaisivat tietää lisää.
Toiset kärsivät köyhyydestä enemmän, toiset vähemmän, sanoo tutkija Anna-Maria Isola. Hän työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa yhdenvertaisuus ja osallisuus -yksikössä.
Isola on lukenut ihmisten kirjoituksia, joissa he kuvaavat omia kokemuksiaan köyhyydestä. Niissä ääripäiden erot tulevat hyvin esiin.
Pahimmassa tilanteessa ovat ne, jotka tuntevat olevansa pakkoraossa. Kuten pitkäaikaistyöttömät, joiden elämää hallitsevat erilaiset säännölliset haastattelut, hakemusten täyttö ja pakotteet.
Parhaiten sopeutuvat ne, jotka kokevat, että köyhyys on heille vapaaehtoinen valinta.
”Ainahan vaihtoehtoa ei tosiasiassa ole, mutta ihminen voi silti kokea, että juuri tämä on oman näköistä elämää”, Isola sanoo.
Se on luovaa sopeutumista tilanteeseen. Muutetaan häpeä myönteisiksi tunteiksi. Olen ekologinen ihminen. Vastustan kulutusta. En ole koskaan ajatellut olevani köyhä. Tilannetta helpottaa, jos ympärillä on samalla tavalla ajattelevia ihmisiä.
”Myös normien vastustus tuo voimaa”, Isola sanoo. Kun kapinoi, säilyttää autonomisuutensa ja voi luoda uutta. Silloin kokee vapauttakin.
”Liiasta ajasta tulee vankila. Köyhälle ei ole helppoa paeta arjen ulkopuolelle.”
Miten vapauden tunnetta voitaisiin lisätä? Keskiluokkainen ihminen voi ihmetellä, miksi joku ei käy marjassa, vaikka aikaa olisi. Mutta pitkäaikaistyötön voi pelätä, että siitäkin rangaistaan, voi joutua entistä tiukempaan syyniin.
Aika ei siis aina ole vapautta. Isola kertoo, että ihmiset kirjoittavat pitkäaikaistyöttömyydestä elinkautisena.
”Liiasta ajasta tulee vankila. Köyhälle ei ole helppoa paeta arjen ulkopuolelle. Jäädään pyörimään kielteisiin tunnelmiin ja vuorovaikutussuhteisiin.”
Köyhyyskirjoituksissa toistuu usein sama kuvaus: tuntuu kuin olisi hämähäkin seittiin kietoutunut. Minulla olisi paljon annettavaa, mutta en pysty. Olen ollut luova ongelmanratkaisija, mutta en kykene siihen nyt.
”Yhä useampi on toimintarajoitteisen kategoriassa”, Isola sanoo.
Se on hirveä tappio kaikkien kannalta. Miten tästä päästäisiin pois? Ehkä kyselyn avulla löydetään keinoja.
JOS rahaa ei tule lisää, ratkaisevaa on se, miten toivo pysyy yllä ja miten ihminen pystyy itse uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa. Niin sanoo Isola.
Tärkeää on toimijuuden säilyttäminen. Se tarkoittaa, että ihminen ylipäätään reagoi ympäristöönsä. Hän pystyy muuttamaan käytöstään tilanteen mukaan. Ja on edes jonkin verran tulevaisuuteen suuntautunut.
Nyt alimmassa tuloluokassa äänestetään vähiten. Ihmiset eivät usko voivansa vaikuttaa. Eikä heitä edes kiinnosta. He eivät reagoi, eivät hae uusia ajatuksia eivätkä halua vaikuttua.
”Vetäytyminen on stressin aiheuttamaa itsesuojelua.”
Miten Kylmälä pääsee ulos niistä vaiheista, kun hän on sulkeutunut kotiin?
Ihan pienin askelin. Lakaisee vaikka parvekkeen. Siitä se taas lähtee.
Isola korostaa, että toimijuus ei tarkoita vain palkkatyötä. Omalle ajalle pitää löytyä arvo. Siihen käy kansalaistoiminta, luonnonsuojelu, lähiötyö, vertaisvaikuttaminen... Jo pelkkä jäljen jättäminen omaan yhteisöön, graffitikin, voi olla vaikuttamista.
”Ankeasta elämästä irtautuminen vaatii sekin rohkeutta. On uskallettava olla oman elämänsä herra.”
Toimijuus on melkein samaa kuin luovuus, Isola selittää. Luovuutta ei voi keneltäkään vaatia, mutta luovuuden esteitä voidaan poistaa.
Isola uskoo, että jokaisella pitäisi olla edes jokin vuorovaikutussuhde, jossa saa myönteistä palautetta. Kaikilla ei ole.
”On nuoria, joita ei ole koskaan kehuttu. Pienikin ulkopuolinen tönäisy voi auttaa.”
Tärkeitä ovat vanhemmat, opettajat, luokkatoverit – kavereiden vanhemmillakin voi olla iso merkitys. Myös sosiaalipalveluissa ja TE-toimistoissa pitäisi tuntea, että joku on asiakkaan puolella.
Henkinen tuki kannattelee rahan puutteessa ja hoitaa niukkuuden seurauksia. Palkkatyöhön kaikki eivät pysty, niin Isola ajattelee. Mutta toimintakykyä voitaisiin varmasti saada lisää.
”Jos pystyisi edes ajamaan omaa asiaansa, sekin olisi paljon siihen verrattuna, että vain on.”
TÄRKEÄÄ olisi kuulla, miten esimerkiksi köyhyyden periytymisen voi katkaista. Miksi joku tarttuu tilaisuuksiin kotitaustasta riippumatta ja toinen ei?
Markus Kanerva sanoo, että Suomessa on hyvä mahdollisuuksien tasa-arvo. Mutta se ei tuota toivottua tulosta, koska ihmisillä on niin eri lähtökohdat. Osa tarvitsisi enemmän tukea.
Iso joukko nuoria jää toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle. Miten heitä pitäisi aktivoida?
Tavallaan se on hullu kysymys. Suomessa on jo nyt vahvat instituutiot, joilla on tarkoitus kasvattaa hyviä kansalaisia, Kanerva sanoo. Meillähän on yhdeksän luokkaa oppivelvollisuutta ja sitä ennen vielä varhaiskasvatus. Miksi se ei riitä? Miksi silti yhä syytetään kotitaustaa?
”On iso järjestelmän epäonnistuminen, jos nuori ihminen on kaikkien kouluvuosien jälkeen yhä sitä mieltä, että hänestä ei ole mihinkään.”
”Yksilöllisen pärjäämisen eetos ei ole ollut koskaan niin voimakas kuin nyt.”
Historian tutkijan mielestä Suomessa eletään nyt historiallisesti ihan uudenlaista aikaa.
”Yksilöllisen pärjäämisen eetos ei ole ollut koskaan niin voimakas kuin nyt”, sanoo Panu Pulma.
Hänen mielestään tässä ajassa ei näy konkreettista solidaarisuutta köyhiä kohtaan.
Sen sijaan vaaditaan, että köyhien pitää olla solidaarisia rikkaita kohtaan:
”Ajatellaan, että suomalaisten on kansallisella tasolla uhrauduttava, jotta Suomi voisi pärjätä globaalissa talousjärjestyksessä. Puhutaan meidän vientiteollisuudesta.”
Miltä tässä ajassa tuntuu olla köyhä?
Aktivoinnista puhutaan, mutta lyttäystä pukkaa.
Kylmälää loukkasi syvästi se, kun häntä oli haastateltu A-studion inserttiin ja Ben Zyskowicz totesi studiossa tylysti, että menisi tuokin maisteri töihin.
Vielä pahemmalta kyllä tuntui, kun hän kävi entisessä työpaikassaan katsomassa uusia tiloja, mutta osa vanhoista kollegoista ei tervehtinyt.
Kylmälä on suurisylinen mies ja tykkää halata. Nyt entinen työkaveri kavahti kauemmaksi.
Siinä sydän lyö tyhjää.
Vaikeimpina hetkinä Jouni Kylmälä vain lyyhistyy ja sulkeutuu kotiinsa – nyt tutkijat haluavat tietää, millä muilla tavoilla jatkuva rahapula muuttaa ihmistä
Köyhyys muuttaa ihmistä samalla tavalla kuin jatkuva kiire. Ei jaksa miettiä ruuan terveellisyyttä, ei siivoamista eikä lasten pieniä huolia. Mitä muuta köyhyys tekee ihmismielelle? Vastaa HS:n niukkuuskyselyyn ja kerro se tutkijoille.
(KUVA: LASSE RANTANEN)
Anna-Stina Nykänen HS
Julkaistu: 8.4. 2:00 , Päivitetty: 8.4. 6:15
JOUNI KYLMÄLÄ on tuonut tuliaisen. Purkillisen omatekoista marja-aronia-inkiväärihilloa. Onpa mahtava yllätys. Kylmälä selittää, että löysi hyvän marjapaikan ja homma lähti vähän lapasesta, tuli poimittua ämpäritolkulla marjoja viime syksynä.
Tässäpä meillä onkin oikein mallikelpoinen köyhä. Tekee niin kuin käsketään: on pirteä, omatoiminen ja ahkera. Aina sitä keinot keksitään, pula-ajallakin väsättiin paperikenkiä ja pettuleipää. Eikös vain?
Vitsi, vitsi, meitä Kylmälän kanssa naurattaa.
Välillä Kylmälä ei saa tehtyä yhtään mitään. Kun joka päivä pitää miettiä rahan käyttöä, elämä muuttuu suppeaksi. Hän lyyhistyy. Väsyy ja masentuu. Sulkeutuu moneksi päiväksi kotiin ja ajattelee, että tässäkö tämä nyt oli.
”Tuntuu, että säiliöidyn. Tulee klaustrofobia. Ajattelen, että nyt pitää ottaa rauhallisesti, ettei mikään mene rikki, tila on niin pieni.”
Sellaisen tunteen taloudellinen niukkuus tekee.
Kylmälälle tämä on uutta. Kyllä hän ennenkin tiesi köyhyyden ja vähäosaisuuden vaikutukset, olihan hän alan ammattilainen ja asiantuntija. Nuorena hän tutki pultsareita, asunnottomia alkoholisteja. Vielä vuonna 2012 hän oli Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori ja yhteisökouluttaja ja luennoi muun muassa pitkäaikaistyöttömille diplomi-insinööreille.
”Minä tiedän nyt omakohtaisesti, mitä se tarkoittaa, kun ei vain jaksa.”
Sitten tulivat yt-neuvottelut ja irtisanominen. Ne tekivät Kylmälästä pikku hiljaa köyhyyden kokemusasiantuntijan. Paneelikeskusteluissa entiset työkaverit ovat asiantuntijoina, hän edustaa toista puolta.
Mitä sellaista hän tietää nyt, mitä hän ei tiennyt ennen?
Kylmälä puhuu Minna Canthin Köyhää kansaa -novellista, jossa vauraat rouvat ihmettelevät, miksi köyhän perheen kotona oli niin likaista: vesi ei kumminkaan mitään maksa. Mutta kun huolet painavat, ei vain jaksa.
”Minä tiedän nyt omakohtaisesti, mitä se tarkoittaa, kun ei vain jaksa.”
MITEN taloudellisesti tiukoilla oleminen muuttaa ihmisen käyttäytymistä? Lamaantuuko siinä, vai haastaako tilanne käyttämään luovuutta? Tuleeko ujoksi ja vetäytyy, vai löytääkö uusia ympyröitä? Miksi jotkut sopeutuvat köyhyyteen paremmin, kun taas toiset ovat huolien musertamia?
Näistä asioista halutaan nyt tietää enemmän. Helsingin Sanomat julkaisee aiheesta niukkuuskyselyn, johon pääsee vastaamaan tästä linkistä. Se löytyy myös jutun lopusta. Kyselyn on laatinut ja aineistoa analysoi tutkijaryhmä, jota johtaa professori Juho Saari Tampereen yliopistosta.
Köyhyyttä on jo tutkittu paljon. Pari vuotta sitten tehdyssä Helsingin Sanomien köyhyyskyselyssä saatiin arvokasta tietoa esimerkiksi siitä, miten muut ihmiset suhtautuvat köyhyyteen. Tällä kertaa halutaan katsoa asiaa eri näkökulmasta.
Nyt keskitytään enemmän siihen, mitä köyhyys tekee ihmiselle itselleen, miten hän itse kuvaisi köyhyyden vaikutuksia ajatteluun ja toimintaan.
Tällä tiedolla on tärkeä merkitys esimerkiksi silloin, kun päättäjät miettivät köyhyyden syitä ja keinoja puuttua siihen. Se voi auttaa vaikkapa ymmärtämään työttömyysturvaan liittyvän aktiivimallin toimivuutta.
Tähän asti on ajateltu, ettei keskiluokkainen ihminen voi mitenkään ymmärtää köyhän elämää. On kuitenkin keksitty ajattelutapa, joka voi helpottaa tätä ongelmaa, kertoo tutkija Markus Kanerva. Hän on käyttäytymistaloustieteen tutkija, joka työskentelee valtioneuvoston kansliassa ja ajatushautomo Tänkissä.
On oivallettu, että kaikki puute vaikuttaa ihmiseen samalla tavalla. Keskiluokkaisella ihmisellä on usein pula ajasta. On stressiä, kiirettä, aikataulut painavat. Se vaikuttaa elämään samalla tavalla kuin rahapula.
Puhutaan niukkuusteoriasta. Sillä voi selittää myös yksinäisyyden, sairastamisen ja vaikkapa lihavuuden vaikutuksia, onhan niissäkin kyse niukkuudesta, elämänhallinnan kannalta olennaisten asioiden puutteesta. Ajatus on peräisin Sendhil Mullainathanin ja Eldar Shafirin teoksesta Scarcity – Why having too little means so much.
Jotta keskiluokkainen ihminen ymmärtäisi köyhyyttä, pitää siis ensin ajatella, millaista on, kun on hirveä kiire, deadline painaa päälle, ei millään riitä aikaa kaikkeen...
Silloin käy tutkitusti näin: Kaikki muut hommat jäävät huonolle hoidolle. Laskut jäävät maksamatta, siivous tekemättä, lapsille syötetään pikaruokaa. Virheitä tulee tehtyä enemmän, juuri kun siihen ei olisi aikaa.
Rahapula, köyhyys, taloudellinen niukkuus vaikuttaa ihan samalla tavalla.
Pula rahasta on kuitenkin äärimmäisin niukkuuden muoto. Aikapulaan voi vaikuttaa, voi lykätä hommia, rukata aikataulua. Mutta köyhyydestä ei voi ottaa lomaa.
(KUVA: LASSE RANTANEN)
TUTKIJA Kanerva listaa niukkuuden ja pulan vaikutuksia, jotka ovat siis yhteisiä rahapulassa ja kiireessä. Tuntuvatko nämä tutuilta:
Mieli tunneloituu. Ajatukset ja toiminta fokusoituvat vain siihen yhteen huolenaiheeseen, ja elämä kapenee. Kaikki muu jää sivuun.
Mentaalinen kapasiteetti vähenee. Niukkuus on niin suuri rasite, että ajattelun laajakaistalta loppuu tila. Tuntuu kuin itse olisi hidastunut ja tyhmistynyt. Tavarat ovat aina kateissa, asioita unohtuu.
Älykkyystestien pistemäärä putoaa. Intialaiset viljelijät saivat testeissä korkeimmat pistemäärät silloin, kun sato oli juuri myyty ja oli rahaa. Kun heitä testattiin ennen sadon myyntiä, heidän ollessaan köyhiä, testistä tuli huonommat pisteet.
Lainaaminen lisääntyy. Rahahuolissa tulee otettua pikavippejä. Mutta myös kiire tuottaa lainaamista: tingitään yöunesta, jumpasta, perheen yhteisestä ajasta ja vapaapäivistä. Ajatuksena voi olla, että otettu aika maksetaan myöhemmin laatuaikana. Sitä hetkeä ei vain ehkä koskaan tule.
”Kuka tahansa tekisi huonoja päätöksiä köyhänä.”
Samalla tavalla ihminen hätiköi rahapulassa.
”Kuka tahansa tekisi huonoja päätöksiä köyhänä. Sille on löydetty tutkimuksissa paljon todisteita. Se on inhimillistä”, Kanerva sanoo.
Vanhemmuuden laatu huononee. Tämä kuulostaa kamalalta. Mutta tutkijat todella sanovat, että köyhyys tuottaa kehnoja vanhempia: lapsille annetut ohjeet ovat epäjohdonmukaisia, ei jakseta kuunnella heitä, syötetään heille pikaruokaa. Ihan samalla tavalla kuitenkin toimivat kiireiset vanhemmat.
Lennonjohtajilla tehty tutkimus osoitti, että heidän vanhemmuutensa laatu oli täysin kiinni työpäivän stressaavuudesta.
”Kun koneita oli paljon ilmassa ja työvuoro oli kiireinen, kotiin päästyä heittäydyttiin sohvalle eikä jaksettu huomioida lapsia.”
Köyhällä on rahahuolien takia aina tuollainen stressi.
Kanerva kertoo, että niukkuuden vaikutuksia on tutkittu jo toisen maailmansodan aikaan. Yhdysvalloista haluttiin silloin lähettää apua Euroopan nälkää näkeville. Ensin haluttiin kuitenkin selvittää, mikä olisi siihen paras tapa.
Tätä varten 36 hengen testiryhmä ajoi itsensä vapaaehtoisesti aliravitsemustilaan. Ja mitä tapahtui?
Kaikkien ajattelu alkoi nälän myötä fokusoitua ruokaan. Testiryhmäläiset alkoivat lukea kokkikirjoja ja miettiä ravintolan perustamista. Kuten vanha sananlasku sanoo: siitä puhe, mistä puute.
Noin toimii tunnelointi. Mutta eikö ollut hyvä asia, että nälkä synnytti uusia ideoita?
Ajatusten keskittäminen voi lisätä tehokkuutta esimerkiksi työelämässä hetkeksi, Kanerva sanoo. Mutta on otettava huomioon, että sillä on muitakin seurauksia:
”Kaikki muu jää retuperälle.”
Myönteisiä seurauksia tunnetaan Kanervan mukaan vähän. Jokin äkillinen kriisi firmassa, kuten tulipalo, voi saada työntekijät ylittämään itsensä. Keksitään nopeasti uusia ratkaisuja.
Mutta silloin niukkuus ei kohdistukaan työntekijöihin henkilökohtaisesti, vaan firmaan, Kanerva muistuttaa.
Välillä Jouni Kylmälä sulkeutuu kotiin moneksi päiväksi eikä jaksa tehdä mitään. Parempi päivä lähtee siitä, että saa vaikkapa parvekkeen lakaistua. (KUVA: LIISA TAKALA)
MILLAINEN merkitys on sillä, tunteeko olevansa kriisissä yksin vai yhdessä muiden kanssa? Sekin haluttaisiin tutkimuksella selvittää.
Jouni Kylmälä kuuluu itse riskiryhmään: yksin asuva, eronnut mies. Takana on kaksi pitkää liittoa, joista hänellä on neljä poikaa. Eroissa ei ikinä vaurastu, päinvastoin. Ja yksin asuminen on kallista.
Perhe on hänelle tärkeä. Äärettömän tärkeää on myös vertaisten seura. Tulee raastavia hetkiä, jolloin hän alkaa epäillä, että kaikki vika on hänessä itsessään. Vertaisten kanssa siitä pääsee yli. Tajuaa, että sama on tapahtunut muillekin.
”Välillä kyllä myös ajattelen, että tämä on seurausta jonkun pahantahtoisuudesta”, hän sanoo.
”Nyt pärjään jo ilman teryleeniä, työtä jäljittelevää toimintaa.”
Vaikka tietoa riittää, tunteita ei aina voi hillitä. Kylmälä vetäytyi irtisanomisen jälkeen mökille, hakkasi halkoja, joi punkkua ja soitteli pitkiä, hävyttömiä puheluita entisille pomoille. Mutta oli onneksi muitakin selviytymiskeinoja.
Ammattilaiset perustivat tietysti heti irtisanottujen yhteisen ryhmän. Se nimettiin Kuolintorpaksi. Itkettiin, naurettiin. Nimi vaihtui Glädjestuganiksi.
Kylmälä osasi itse hakea työtä korvaavia juttuja elämään. Päivät olivat joskus pitkiä, täynnä ohjelmaa uupumukseen asti.
Kylmälästä tuli aktivisti. Hän touhusi välillä työttömien yhdistyksessä, veti seminaareja, otti kantaa ja hääräsi. Samalla hän tietysti haki töitä ja piti itseään esillä.
”Nyt pärjään jo ilman teryleeniä, työtä jäljittelevää toimintaa.”
Eläkkeellä hän on alkanut ajatella, että pitäisi jo haluta mukavaa elämää, jossa ei ole tuotantovastuuta.
”Perjantaisin syön pitkän lounaan. Seurakuntakeskuksessa. Kolmella eurolla!”
Välillä kutsuu Kuka kuuntelee köyhää -verkosto. Ja The European Anti-Poverty Networkin tapaaminen. Se on vertaisporukka, jossa yritetään laajentaa omaa elämänpiiriä niin, ettei mielessä olisi aina vain köyhyys. Ettei kantaisi haavoja kuin mitaleja.
Mutta ei se helppoa ole.
Nykyisen vertaisryhmän rinnalla vaikuttaa yhä se entinenkin. Vanhat kollegat lentelevät ulkomaille konferensseihin, joissa Kylmäläkin ennen kävi. Pyytävät mukaan. Joskus olisi majapaikkakin tarjolla, mutta...
”Sitten alan miettiä, kestäisinkö enää tavata niitä ihmisiä, jotka siellä porskuttavat.”
Katkeruus ja halu suojata itseä hyökyvät hetkittäin yli.
Vertailua ei voi välttää. On eri asia olla köyhä lama-aikana kuin nousukaudella. Miltä köyhyys tuntuu tässä ajassa, sekin haluttaisiin tutkimuksella selvittää.
SUOMESSA on ollut itsenäisyyden aikana kaksi nälkäkautta. Ne ovat olleet yksilöille hyvin erilaisia kokemuksia, sanoo historian tutkija Panu Pulma. Hän on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.
Sisällissodan jälkeen koko Suomi oli pulassa. Ei ollut työtä, ei ruokaa, ei rahaa. Se oli absoluuttista köyhyyttä.
1930-luvun lamassa ruokaa oli. Monilta vain loppuivat työt ja rahat, joilla sitä olisi voinut hankkia. Rahattomat lähtivät työnhakuun ja kerjuulle.
Sota-aikaan kärsittiin paikoitellen nälkää. Vuonna 1942 vankileireillä, mielisairaaloissa ja vammaislaitoksissa jopa kuoltiin nälkään. Julkisella vallalla oli silloin kuitenkin jo laajempi rooli. Elintarvikkeita säännösteltiin, ja kaikista yritettiin pitää huolta.
1990-luvun laman myötä ilmestyivät sitten leipäjonot. Ne ovat täällä yhä.
”En keksi yhtäkään pula-ajan innovaatiota, jolla olisi ollut merkitystä myöhemmin.”
Aika usein ruoka-apua hakeville tyrkytetään säästövinkkejä ja ruokaohjeita. Onko siinä mitään järkeä?
Vanhat ihmiset muistelevat pula-aikoja joskus nostalgisesti. Niitä paperikenkiä, pettuleipää, vanhoista mantteleista tehtyjä muotiluomuksia. Jotkut jopa väittävät, että nykyajan ihminen on avuttomampi taloudellisen niukkuuden edessä.
Olivatko köyhät ennen nokkelampia? Eivät, sanoo Panu Pulma. ”En keksi yhtäkään pula-ajan innovaatiota, jolla olisi ollut merkitystä myöhemmin. Niillä ei muutettu yhdenkään tuotannonalan suuntaa.”
Paperikengät olivat hätäratkaisu, josta luovuttiin heti, kun se oli mahdollista.
Vanhat neuvot eivät ylipäätään päde. Nykyisin esimerkiksi ruoka-avun tarve eroaa olennaisesti entisistä nälkäkausista.
Vielä 1940-luvulla ruoka oli kotitalouden suurin yksittäinen menoerä. Yhteiskunnan tukikin määräytyi kalorinormien mukaan. Eli sen mukaan, minkä verran ihmisen katsottiin tarvitsevan ruokaa. Vasta 1960-luvulta lähtien on otettu huomioon myös asumismenot, perhe ja harrastukset.
Nyt suurin rahareikä kaikissa sosiaaliryhmissä on asuminen.
”Asuminen on loukko, joka imee ihmisen rahat”, Pulma sanoo.
Ruokaresepteistä ei juuri ole apua, kun kaikkein suurimmat rahahuolet ovat ihan muualla. Ne vievät huomion ja voimat.
”Nokkeluudella ei köyhän elämässä enää ratkaista mitään, kun kyse on asumismenoista. Ei siinä ole vaihtoehtoja.”
JOUNI Kylmälä on taloudellisesti tiukoilla mutta ei näe nälkää. Silloin puhutaan suhteellisesta köyhyydestä.
Ennen hän eli anteliaasti. Vei kylään mennessä kukkia, lahjojakin. Nyt hän vie hilloja tai soppaa.
Onko Jouni Kylmälä edes riittävän köyhä kertomaan, miltä köyhyys tuntuu? Hän ei ehkä näytä siltä. Hänellä oli ennen varaa laatuvaatteisiin, jotka kestävät yhä. Tyylitajukin on tallella.
Vain hymy vihjaa, että rahat ovat vähissä eikä ole työelämän ulkonäköpaineita. Yksi hammas puuttuu.
Kun ihmisen sosiaalinen asema romahtaa, alkaa heti kriittinen tarkastelu. Että miltä näyttää oikea köyhä, miten hän saa pukeutua ja mitä syödä.
Entä kuka ansaitsee yhteiskunnan avun? Panu Pulma sanoo, että tästä on kiistelty aina.
Jo 1600-luvulla tuki sidottiin työntekoon. Loisijoita ei siedetä. On tehtävä töitä, jos pystyy. Julkinen valta järjesti hätäaputöitä vielä 1960-luvulla, puhuttiin lapiolinjasta.
Tukea annettiin vain kunniallisille köyhille. Termiä käytettiin jo 1700-luvulla. Heihin kuuluivat ne, jotka eivät kyenneet omalla työllään hankkimaan elantoa. He saivat hakea seurakunnalta vaivaisapua, mutta vain, jos heillä ei ollut perhettä tai sukua tukena.
Juopottelijoille ei apua kuitenkaan myönnetty.
Erityistä huomiota saivat kainot köyhät. He olivat säätyläisperheiden köyhtyneitä jäseniä. Heidän ei tarvinnut lähteä kansan joukkoon hakemaan elatusta, sitä pidettiin sopimattomana. Apua annettiin hienotunteisemmin.
He saivat siis ikään kuin sopeutumiseläkettä. Sitähän kansanedustajat saavat, eivät he putoa eduskunnasta rahvaan joukkoon työttömyyskortistoon.
Köyhät voivat olla keskenään hyvinkin erilaisessa asemassa muiden ominaisuuksiensa takia. Rahan lisäksi asemaan vaikuttavat myös sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma.
Kylmälän mielestä köyhyyden vaikutuksia pitäisikin tarkastella intersektionaalisesti, ihan niin kuin sukupuoltakin.
Eli pitäisi ottaa huomioon myös esimerkiksi ikä, sukupuoli, terveys, asuinpaikka, kulttuuri, uskonto, rotu...
On eri asia hakea töitä kuusikymppisenä. Tai maahanmuuttajana. Tai psykiatrisena kuntoutujana.
Intersektionaalinen tarkastelu auttaisi myös löytämään uusia mahdollisuuksia. Kylmälän mielestä yksikään ihminen ei ole vain köyhä, jokaisessa on myös rikkauksia. Yksilöllisiä taitoja, taipumuksia, koulutusta, verkostoja, joista voisi olla apua selviytymisessä.
Kylmälälle ikä oli rasite, mutta plussaa toi esimerkiksi työkokemus – ja vaikkapa huumorintaju. Hänen on helppo tarjota vieraille nakkisoppaa ja sanoa, että se on köyhän keittoa.
(KUVA: LASSE RANTANEN)
MITKÄ seikat helpottavat tai vaikeuttavat taloudelliseen niukkuuteen sopeutumista? Siitäkin tutkijat haluaisivat tietää lisää.
Toiset kärsivät köyhyydestä enemmän, toiset vähemmän, sanoo tutkija Anna-Maria Isola. Hän työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa yhdenvertaisuus ja osallisuus -yksikössä.
Isola on lukenut ihmisten kirjoituksia, joissa he kuvaavat omia kokemuksiaan köyhyydestä. Niissä ääripäiden erot tulevat hyvin esiin.
Pahimmassa tilanteessa ovat ne, jotka tuntevat olevansa pakkoraossa. Kuten pitkäaikaistyöttömät, joiden elämää hallitsevat erilaiset säännölliset haastattelut, hakemusten täyttö ja pakotteet.
Parhaiten sopeutuvat ne, jotka kokevat, että köyhyys on heille vapaaehtoinen valinta.
”Ainahan vaihtoehtoa ei tosiasiassa ole, mutta ihminen voi silti kokea, että juuri tämä on oman näköistä elämää”, Isola sanoo.
Se on luovaa sopeutumista tilanteeseen. Muutetaan häpeä myönteisiksi tunteiksi. Olen ekologinen ihminen. Vastustan kulutusta. En ole koskaan ajatellut olevani köyhä. Tilannetta helpottaa, jos ympärillä on samalla tavalla ajattelevia ihmisiä.
”Myös normien vastustus tuo voimaa”, Isola sanoo. Kun kapinoi, säilyttää autonomisuutensa ja voi luoda uutta. Silloin kokee vapauttakin.
”Liiasta ajasta tulee vankila. Köyhälle ei ole helppoa paeta arjen ulkopuolelle.”
Miten vapauden tunnetta voitaisiin lisätä? Keskiluokkainen ihminen voi ihmetellä, miksi joku ei käy marjassa, vaikka aikaa olisi. Mutta pitkäaikaistyötön voi pelätä, että siitäkin rangaistaan, voi joutua entistä tiukempaan syyniin.
Aika ei siis aina ole vapautta. Isola kertoo, että ihmiset kirjoittavat pitkäaikaistyöttömyydestä elinkautisena.
”Liiasta ajasta tulee vankila. Köyhälle ei ole helppoa paeta arjen ulkopuolelle. Jäädään pyörimään kielteisiin tunnelmiin ja vuorovaikutussuhteisiin.”
Köyhyyskirjoituksissa toistuu usein sama kuvaus: tuntuu kuin olisi hämähäkin seittiin kietoutunut. Minulla olisi paljon annettavaa, mutta en pysty. Olen ollut luova ongelmanratkaisija, mutta en kykene siihen nyt.
”Yhä useampi on toimintarajoitteisen kategoriassa”, Isola sanoo.
Se on hirveä tappio kaikkien kannalta. Miten tästä päästäisiin pois? Ehkä kyselyn avulla löydetään keinoja.
JOS rahaa ei tule lisää, ratkaisevaa on se, miten toivo pysyy yllä ja miten ihminen pystyy itse uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa. Niin sanoo Isola.
Tärkeää on toimijuuden säilyttäminen. Se tarkoittaa, että ihminen ylipäätään reagoi ympäristöönsä. Hän pystyy muuttamaan käytöstään tilanteen mukaan. Ja on edes jonkin verran tulevaisuuteen suuntautunut.
Nyt alimmassa tuloluokassa äänestetään vähiten. Ihmiset eivät usko voivansa vaikuttaa. Eikä heitä edes kiinnosta. He eivät reagoi, eivät hae uusia ajatuksia eivätkä halua vaikuttua.
”Vetäytyminen on stressin aiheuttamaa itsesuojelua.”
Miten Kylmälä pääsee ulos niistä vaiheista, kun hän on sulkeutunut kotiin?
Ihan pienin askelin. Lakaisee vaikka parvekkeen. Siitä se taas lähtee.
Isola korostaa, että toimijuus ei tarkoita vain palkkatyötä. Omalle ajalle pitää löytyä arvo. Siihen käy kansalaistoiminta, luonnonsuojelu, lähiötyö, vertaisvaikuttaminen... Jo pelkkä jäljen jättäminen omaan yhteisöön, graffitikin, voi olla vaikuttamista.
”Ankeasta elämästä irtautuminen vaatii sekin rohkeutta. On uskallettava olla oman elämänsä herra.”
Toimijuus on melkein samaa kuin luovuus, Isola selittää. Luovuutta ei voi keneltäkään vaatia, mutta luovuuden esteitä voidaan poistaa.
Isola uskoo, että jokaisella pitäisi olla edes jokin vuorovaikutussuhde, jossa saa myönteistä palautetta. Kaikilla ei ole.
”On nuoria, joita ei ole koskaan kehuttu. Pienikin ulkopuolinen tönäisy voi auttaa.”
Tärkeitä ovat vanhemmat, opettajat, luokkatoverit – kavereiden vanhemmillakin voi olla iso merkitys. Myös sosiaalipalveluissa ja TE-toimistoissa pitäisi tuntea, että joku on asiakkaan puolella.
Henkinen tuki kannattelee rahan puutteessa ja hoitaa niukkuuden seurauksia. Palkkatyöhön kaikki eivät pysty, niin Isola ajattelee. Mutta toimintakykyä voitaisiin varmasti saada lisää.
”Jos pystyisi edes ajamaan omaa asiaansa, sekin olisi paljon siihen verrattuna, että vain on.”
TÄRKEÄÄ olisi kuulla, miten esimerkiksi köyhyyden periytymisen voi katkaista. Miksi joku tarttuu tilaisuuksiin kotitaustasta riippumatta ja toinen ei?
Markus Kanerva sanoo, että Suomessa on hyvä mahdollisuuksien tasa-arvo. Mutta se ei tuota toivottua tulosta, koska ihmisillä on niin eri lähtökohdat. Osa tarvitsisi enemmän tukea.
Iso joukko nuoria jää toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle. Miten heitä pitäisi aktivoida?
Tavallaan se on hullu kysymys. Suomessa on jo nyt vahvat instituutiot, joilla on tarkoitus kasvattaa hyviä kansalaisia, Kanerva sanoo. Meillähän on yhdeksän luokkaa oppivelvollisuutta ja sitä ennen vielä varhaiskasvatus. Miksi se ei riitä? Miksi silti yhä syytetään kotitaustaa?
”On iso järjestelmän epäonnistuminen, jos nuori ihminen on kaikkien kouluvuosien jälkeen yhä sitä mieltä, että hänestä ei ole mihinkään.”
”Yksilöllisen pärjäämisen eetos ei ole ollut koskaan niin voimakas kuin nyt.”
Historian tutkijan mielestä Suomessa eletään nyt historiallisesti ihan uudenlaista aikaa.
”Yksilöllisen pärjäämisen eetos ei ole ollut koskaan niin voimakas kuin nyt”, sanoo Panu Pulma.
Hänen mielestään tässä ajassa ei näy konkreettista solidaarisuutta köyhiä kohtaan.
Sen sijaan vaaditaan, että köyhien pitää olla solidaarisia rikkaita kohtaan:
”Ajatellaan, että suomalaisten on kansallisella tasolla uhrauduttava, jotta Suomi voisi pärjätä globaalissa talousjärjestyksessä. Puhutaan meidän vientiteollisuudesta.”
Miltä tässä ajassa tuntuu olla köyhä?
Aktivoinnista puhutaan, mutta lyttäystä pukkaa.
Kylmälää loukkasi syvästi se, kun häntä oli haastateltu A-studion inserttiin ja Ben Zyskowicz totesi studiossa tylysti, että menisi tuokin maisteri töihin.
Vielä pahemmalta kyllä tuntui, kun hän kävi entisessä työpaikassaan katsomassa uusia tiloja, mutta osa vanhoista kollegoista ei tervehtinyt.
Kylmälä on suurisylinen mies ja tykkää halata. Nyt entinen työkaveri kavahti kauemmaksi.
Siinä sydän lyö tyhjää.
