Niukka elämä lyö maahan
Yksinhuoltajien epätoivo.
Yrittäjien ulosottokierre.
Häpeä kolmannessa polvessa. Itsemurha-ajatukset.
HS:n niukkuuskysely paljastaa suomalaisen kurjuuden.
Anna-Stina Nykänen HS
Julkaistu: 6.1. 2:00 , Päivitetty: 6.1. 7:48
MITEN lohdutonta voi olla ihmisen elämä Suomessa, miten kurjaa ja toivotonta. HS:n niukkuuskyselyn vastaukset ovat järkyttävää luettavaa.
Kysyimme viime keväänä Helsingin Sanomien lukijoilta, kuinka niukkuudessa eläminen, siis vähävaraisuus, köyhyys, pitkäaikainen rahapula, on vaikuttanut heidän elämäänsä, esimerkiksi omaan toimintakykyyn ja luovuuteen.
Vastauksia tuli yli neljätuhatta.
Kuka olisi uskonut, että niiden kuvaama todellisuus olisi näin karmea. Ihminen toisensa perään kertoo, että on köyhyyden nujertamana yrittänyt päättää päivänsä tai harkitsee tekevänsä sen eläkkeelle jäädessään tai kun lapset ovat aikuisia.
Paljon on myös vastauksia, joista huokuu viha ja raivo päättäjiä, yhteiskuntaa, systeemiä, koko elämää kohtaan. Mitä jää jäljelle, kun jäljellä ei ole mitään? Tai on velkaa niin, ettei siitä pääse koskaan eroon.
Niin moni tässä maassa kokee, että mitään toivoa ei näy.
Olen vakavasti harkinnut itsemurhaa, ulospääsynä taloudellisesta tilanteesta. Mutta se tuntuu edelleenkin väärältä lapsia kohtaan, sanoo yksi.
Olen suunnitellut tekeväni itsemurhan työni päättyessä. Vain näin en jää kenenkään armoille, sanoo toinen.
Minua on kiusattu lapsesta asti, koska olen köyhä. Muistan jo kymmenvuotiaana toivoneeni kuolemaa, ettei äidin tarvitsisi käyttää vähiä rahojaan ruokkimiseeni, kertoo kolmannen polven köyhä.
Eläkeiän oon ratkaissut niin, että tapan itseni myöhemmin. Ihmisten mielestä se on kamala ajatus, mun mielestä helpottava. Että saisi joskus edes kontrollin tähän kurjuuteen. Ei tarttis eläkeikää olla kuset housussa jossain, missä kukaan ei edelleenkään välitä, sanoo yksineläjä.
On kuin kädet olisi sidottu, tai eläisi häkissä – ulospääsyä ei ole nähtävillä, kuvailee yksi vastaaja.
Toimittaja Anna-Stina Nykänen luki kyselyyn tulleita kurjuuden kuvauksia Kansalaistorilla ja suuntasi sanat kohti Eduskuntataloa:
Tutkijat ovat nyt analysoineet kerättyjä vastauksia. Kokenut köyhyyden asiantuntija, tutkija Sakari Kainulainen Diakonia-ammattikorkeakoulusta sanoo, ettei ole aiemmin törmännyt tutkimuksissa yhtä massiiviseen itsetuhon ja vihan määrään.
”Uutta oli myös se, että monissa vastauksissa itsemurhasta puhuttiin järkeillen, harkittuna ratkaisuna ongelmiin, eikä asiana, johon ajaudutaan”, Kainulainen sanoo.
Samalla, kun Suomi on maailman onnellisin maa, osa meistä on syvästi onnettomia.
Neljäntuhannen ihmisen näytteestä ei voi päätellä sitä, kuinka yleistä tällainen epätoivo Suomessa on. Mutta vastaukset paljastavat sen mekanismin, jolla niukkuus ihmiseen vaikuttaa, sanoo tutkimusryhmän vetäjä Juho Saari. Hän on Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.
Tutkimus osoittaa sen, miten jatkuva rahapula ja niukkuus lannistaa ihmisen, alentaa elämänlaatua ja vie uskon tulevaisuuteen.
”Monilla ihmisillä ei ole mitään liikkumavaraa raha-asioissa. He elävät veitsenterällä”, Saari sanoo.
On lähdettävä puhumaan niukkuudesta kasvotusten sitä kokeneen kanssa.
NUMMELASSA oven avaa Tiina Similä. Hän tuntee niukkuuden sekä kotoa että töistä. Hän on kolmen nuoren yksinhuoltaja ja tekee töitä mielenterveys- ja päihdekuntoutujien hoitajana.
Similä ei ihmettele kyselyn rajuja vastauksia. Töissä hän kohtaa myös itsemurhaa yrittäneitä. Hän yrittää auttaa ihmisiä pysymään yhteiskunnan kelkassa ja saamaan sitä tukea, joka heille kuuluu.
Kotona hän ei sitten enää aina jaksakaan tehdä sitä samaa.
”Olen hyvä auttamaan, mutta sikahuono pyytämään apua. Sitä on pitänyt opetella.”
Similä on 41-vuotias ja ollut yksinhuoltajana yksitoista vuotta. Rahasta on ollut koko ajan tiukkaa, ja tulot putosivat entisestään, kun hän vaihtoi teknisen piirtäjän työt unelma-ammattiinsa eli hoitoalaan, toisten auttamiseen.
Nooa on nyt 14, Onni 15 ja Eetu 18. Kaikki asuvat kotona. Pojat ovat reippaita, sanavalmiita, energisiä nuoria miehiä.
Samaan aikaan kun pojat ovat kasvaneet, perheen menot ovat lisääntyneet. Isot pojat syövät enemmän. Vaatetta kuluu ja varsinkin kenkiä. Vesilaskukin kasvaa, Similä listaa.
Ensin maksetaan aina vuokra, sitten tulee ruoka. Harrastuksiin ei ole koskaan ollut varaa eikä matkoihin. Mutta velkaa ei onneksi ole.
Similä on aina ollut töissä. Aina, aina, aina, hän sanoo. Palkka vain on aina ollut niin pieni, ettei sillä tahdo pärjätä. Toki perhe saa asumistukea ja elatusapua. Mutta silti.
Jatkuva sinnittely on kuluttavaa. Saati sitten, kun elämässä tulee eteen muitakin hankaluuksia.
Similän perheen alamäki alkoi viisi vuotta sitten, kun yhtä pojista alettiin kiusata koulussa. Poika oireili kotona niin rajusti, että se oli rikkoa koko perheen. Keskinäiset välit olivat kovilla, tuli masennusta ja elämänhaluttomuutta.
”Se iski koko perheen maahan.”
Vaikka kiusaaminen ei jatkunut pitkään, sen seuraukset tuntuvat perheessä vieläkin, Similä sanoo.
Hän taisteli kuin naarastiikeri saadakseen perheelle apua, mutta koki saman kuin moni niistä, joita hän työkseen auttaa. Ovi suljettiin nenän edestä juuri silloin, kun apua olisi eniten tarvinnut.
”Yhtään kertaa kukaan aikuinen ei keskustellut pojan kanssa, eikä hänelle useista pyynnöistä huolimatta tarjottu terapiaa.”
Pojasta tuli lastensuojelun asiakas, kun hän alkoi kiusaamisen takia lintsata koulusta. Joitakin kertoja perhe on lyhyesti tavannut tukihenkilöä. Mutta avuksi on annettu vain lääkkeitä, Similä kertoo.
Samanlaista kohtelua hän näkee töissäkin.
”Suomessa on olemassa hienoja lääkkeettömiä hoitokeinoja ja ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä. Niihin vain eivät rahat riitä. Kaikkialla sanotaan, että on resurssipula. Mihin ne yhteiskunnan rahat oikein menevät, jos lapsikin pitää hoitaa lääkkeillä hiljaiseksi?”
Similän mielestä tämä on se tapa, jolla ihminen Suomessa nujerretaan. Ensin sinnittelet ja yrität kaikkesi, ja sen kerran, kun et jaksa ja huudat apua, kukaan ei kuule.
Ei ihme, jos alkaa tuntea yhä enemmän vihaa tai epätoivoa.
Tiina Similä tuntee niukkuuden. Hän on kolmen pojan yksinhuoltaja ja auttaa työkseen mielenterveys- ja päihdekuntoutujia.
Similänkin mielialat aaltoilevat.
”Välillä iskee totaalilamaannus. Mietin, muuttuuko tämä koskaan.”
Joskus tulee paniikki, joka tuottaa myös fyysisiä oireita. Koko kroppa tärisee. Silloin hän kyhjöttää vuoteella ja pelkää. Mitä hän pelkää? Hän miettii, miten pitkälle ihmisen voimat voivat riittää ja tuleeko nyt romahdus.
Mutta itsemurhaa, ei, sitä hän ei mieti.
”Nämä kolme pitävät minut pinnalla. Olen heidän äitinsä ja huolehdin heistä. Ja elämänhalu on kova.”
Entä jos pojille tulee riita tai tappelu? Miten itse pärjäisi kolmen kasvavan, itseään ja rajojaan etsivän nuoren kanssa? Similällä on onneksi napakka ote.
Ajatteleeko Similä koskaan, mitä hän tekee sitten, kun pojat ovat aikuisia? Ei. Tässä hetkessä on tarpeeksi.
HS:N niukkuuskyselyssä selvitettiin elämänlaatua usein kysymyksin.
Yksi ulottuvuus oli käytettävissä olevan rahan määrä. Toinen tärkeä osa-alue oli mieliala. Kolmas oli asema eli se, onko voinut elämässä toteuttaa omat tavoitteensa.
Yksinhuoltajat olivat kaikilla kolmella elämänlaadun osa-alueella muita huonommassa jamassa:
Heillä oli heikko taloudellinen tilanne. Mieliala oli matalalla. Eivätkä he kokeneet, että olisivat saavuttaneet sen, mitä elämässä halusivat.
Toki vaikeuksissa olivat myös pienituloiset, työttömät ja yksinäiset. Mutta vertailun vuoksi: Esimerkiksi opiskelijoilla saattoi olla vähän rahaa, mutta silti kivaa ja uskoa siihen, että asema paranee jatkossa. Työtön taas oli ehkä köyhä eikä uskonut asemansa paranevan, mutta mieliala ja ihmissuhteet olivat ehkä silti kunnossa.
Eikö vauva tuo yksinhuoltajalle onnea? Eikö helpota ajatella, että talous paranee, kun lapset lähtevät kotoa? Ei se ole noin yksinkertaista.
Vastaukset ovat hätkähdyttäviä.
Yksinhuoltajat eivät välttämättä ajattele, että lasten aikuistuessa oma elämä kohenee. Myös tulevaisuus on toivoton ja itsetuhoinen.
Miksi näin?
Kainulaisen mielestä se kertoo totaalisesta väsymyksestä ja masennuksesta. Vaatimusten on täytynyt jo kauan aikaa sitten mennä yli oman kestävyyden. Sinnitellään hengissä.
Ei uskalleta elätellä toiveita, että pystyisi vielä hankkimaan uuden ammatin tai puolison.
Kainulainen miettii, miten yksinhuoltajan lapsiin vaikuttaa se, jos äidillä tai isällä on pääsääntöisesti epätoivoisia ajatuksia. Jos vanhempi elää kaiken aikaa sellaista elämää, jota ei haluaisi elää, jaloissa lapsia ja postiluukusta putoavia laskuja.
Sitä vanhemmat itsekin miettivät kyselyn vastauksissa.
Niukkuus ja pienillä tuloilla sinnittely lisää yksinäisyyttä. Myös perheiden verkostot kutistuvat. Koko elämä supistuu. Se tulee vastauksissa esiin kerta toisensa jälkeen. Ei voi käydä, kutsua, mennä mukaan. Ei ole rahaa eikä energiaa. Kaikki ajatukset ovat kiinni selviytymisessä.
En halua olla ihmisten kanssa tekemisissä, koska vaarana on, että joku haluaa esim. kahville tai muuta, ja vituttaa keksiä tekosyitä, miksi en pääse. Tai hävettää sanoa, ettei oo rahaa. Mulla ei siis ole esim. siistejä vaatteita, joissa kehtaisin liikkua juuri missään ruokakauppaa pidemmällä, kertoo yksi vastaajista.
Elämän supistuminen on tuttua myös Tiina Similälle. Hän sanoo, että kesti kauan myöntää, että on yksin ja yksinäinen.
”Välillä mietin, mitä mä olen mun elämälle tehnyt, kun piirit on näin pienet.”
Kesällä hän oli romahtaa, kun sosiaalisessa mediassa muut suunnittelivat lomiaan. Sitten hän rohkaisi mielensä ja pyysi julkisesti, että ottakaa minut mukaan. Toive toteutui.
Pojatkin pääsivät omien kavereidensa mökeille.
HS:N kyselyn vastaukset auttavat ymmärtämään suomalaista köyhyyttä ja sen syitä. Jos ei ole itse kokenut köyhyyttä, voi kuvitella, että sitä ei Suomessa olekaan. Että kyllä pienelläkin palkalla ja tukien varassa hyvin pärjää, jos vain on kunnon ihminen.
Täällä syttyy helposti kiista siitä, kuka on oikeasti köyhä tai näyttääkö joku köyhältä vai ei. Köyhäksi kelpuutetaan ihminen, joka on totaalisesti menettänyt elämänsä hallinnan tai jonka elämää hallitsee sairaus tai päihteiden käyttö.
Kuitenkin Suomessa on paljon jatkuvassa niukkuudessa, puutteessa ja taloudellisessa umpikujassa eläviä ihmisiä, joista ei näy päälle, että he ovat köyhiä. He pitävät sen visusti salassa.
He käyvät töissä, pesevät tukkansa, siivoavat kotinsa, kasvattavat lapsia kaikessa hiljaisuudessa. Tulot eivät vain riitä menoihin.
Jos ihmetyttää, miten se on mahdollista, vastauksia on karkeasti ottaen kaksi: Jotkut saavat vähemmän kuin ulkopuolinen osaisi arvata. Joillakin taas on menoja, joista emme tiedä.
Mitä pienemmät tulot ihmisellä on, sitä enemmän toimeentulo vaihtelee viikoittain: on rahattomia viikkoja ja parempia päiviä. Hyvätuloinen pärjää aina jotenkin. Eivätkä tulot kerro kaikkea. Pitää ottaa huomioon myös esimerkiksi velat ja vastuut.
Kyselystä selviää karu, inhimillinen totuus.
Ihmisillä on velkoja ja vastuita, joista ei aina ole juridista näyttöä. Ei siis ole papereita rahojen liikkeistä. Lainataan siskoille ja veljille ja poikaystävälle. Ja kohta ollaan itse pulassa.
”On myös riippuvuussuhteita, jotka ajavat ohi kaiken järkevän toiminnan”, Kainulainen sanoo.
Hän luuli hetken virheeksi sitä, että 60-vuotias vastaaja kertoi kyselyssä olevansa yksinhuoltaja. Mutta kyllä, kaksi 40-vuotiasta lasta eli hänessä kiinni kotona.
Monissa vastauksissa aikuiset ihmiset kertovat, että saavat äidiltä ruokarahaa. Nelikymppisetkin.
”Mitkään lait ja viranomaisten säädökset eivät ota huomioon tällaisia perherakenteita. Ihmisillä on sidoksia, joiden takia he tekevät vaikka mitä toisen puolesta, vaikka virallisesti ei pitäisi.”
Kokemuksia riippuvuudesta
"Seurustelen vanhemman, varakkaan miehen kanssa, jolta saan taloudellista apua ruokaan, polttoaineeseen ja halkoihin... En tiedä rakastanko häntä. Tällä hetkellä se on kuitenkin ainoa keino selviytyä."
"Olen asunut nyt viisi vuotta työpaikkani kahvihuoneessa salaa."
"Hoidan ystävien ja tuttavien kotieläimiä ja koteja heidän työ- ja lomamatkojen aikana RUOKAPALKALLA. Samalla pääsen pois kotoa – saan tyydytettyä edes vähän matkustamisen kaipuutani."
Äidin tai isän osa ei välttämättä pääty koskaan. Kuitenkin vain vauvojen vanhempien jaksamisesta kannetaan huolta, vaikka vauvat eivät käytä huumeita eivätkä ole väkivaltaisia, miettii Kainulainen.
Ei vanhempien varassa eläminen mikään ilo ole.
Äitini on koko elämäni ajan käyttänyt rahaa vallan välineenä. Saamani taloudellinen tuki on mielestäni suhteeton kiristyksen ja syyllistämisen määrään.
Lohduttomia ovat myös avioerot, joissa hyvinvointi voi hetkessä kääntyä hädäksi, kun yritetään säilyttää lapsilla sama elintaso ja ympäristö, johon he ovat tottuneet.
Olen velkavankeudessa kahdeksan vuoden velkajärjestelyn kautta, elän 500 eurolla kuukaudessa. Vaikeudet alkoivat vaikeasta avioerosta ja yksinhuoltajuudesta, mutta velkojen maksua riittää vielä viisi vuotta johtuen siitä, ettei asunto mennyt lama-aikana kaupaksi, kertoo yksi.
Olisi pitänyt paremmin osata varautua pahimpaan, rakkauden loppumiseen. Vaan mistäpä sen osasi arvata. Seurauksena sitten taloudellinen katastrofi. Tavallinen tarina keski-ikäisillä naisilla. Niin tavallinen, kun oli luottanut, vaikka ei pitäisi. Elämä ohi yhdessä sekunnissa ja ikuinen köyhyys edessä, kertoo toinen.
Eetu (vas.), Nooa ja Onni Ek auttavat äitiään Tiina Similää pysymään pinnalla.
SIMILÄN perhe asuu rivitalossa. Tila on jaettu kahteen kerrokseen. Se on elinehto, Similä sanoo. Vain sillä tavalla saadaan välillä otettua vähän etäisyyttä. Se on tärkeää, kun yksi lapsista oireilee ja purkaa toisinaan kiukkuaan kotona.
Äiti nukkuu olohuoneessa, eikä kaikilla pojilla ole omaa huonetta. On ahdasta. Silti Similä saa usein kuulla, että perheen pitäisi muuttaa pienempään ja halvempaan asuntoon. Ja että hän ei näytä köyhältä. Tukkakin on pesty.
Hän itse arvelee, että ei ole saanut kaikkia tukia, koska näyttää liian hyvinvoivalta. Pari kertaa hän on hakenut toimeentulotukea Kelalta, mutta turhaan.
”Aikuissosiaalityö neuvoi vain jättämään laskut maksamatta ja antamaan luottotietojen mennä”, hän kertoo.
Kaikki taloudellisessa ahdingossa olevat eivät saa yhtä paljon myötätuntoa tai tukea. Erityisen vähän sitä tuntevat saavansa yrittäjät.
Yrittäjät olivat kyselyssä poikkeuksellinen ryhmä. Heidän elämänlaatunsa saattoi olla heikko – hyvistä tuloista huolimatta.
Isojen tulojen rinnalla heillä oli usein muita isommat velat. Tai ulosotto vei lähes kaiken. Yrityksen taloussotkut veivät aikaa, velat juoksivat, tuloja ei tullut. Eikä yhteiskunta tue yrittäjiä samalla tavalla kuin palkansaajia.
Moni yksinyrittäjä on vähävarainen ja köyhä, elämä on kovaa.
HS:n kyselyssä nousee esiin se liiallinen pelkistys, että yksinäiset kampaajat laitetaan samaan yrittäjien lokeroon kuin it-miljonäärit ja isojen yritysten pohatat, vaikka he ovat ihan eri asemassa.
Ulosoton ja vuokran jälkeen palkasta jää 70 euroa käteen kuukauden ruokaan ja laskuihin. En saa mitään tukia, koska olen yrittäjä, sanoo yksi.
Olen maksanut lupaamani velat ja mm. monta kymmentä tuhatta ulosottoon, mutta en saa ikinä päätä veden pinnalle, kun joku upottaa minut uudelleen, kertoo toinen.
Yrittäjiä umpikujassa
"Velkaa on ulosotossa yli 700 000 ja pelkät korkomenot yli 100 euroa päivässä. Siis korot olisivat jo yli 3000 euroa kuukaudessa, jos vain pystyisin edes niistä selviytymään."
"Se [köyhyys] ahdistaa, lamaannuttaa ja masentaa – ja yksinyrittäjänä pitäisi olla luova, ulospäin suuntautunut ja markkinointihenkinen."
"Olen yrittäjä (+yksinhuoltaja), ja palkkani riittää vuokraan, ei ruokaan eikä vakuutuksiin, muusta puhumattakaan. Välillä luhistun makuuhuoneen lattialle."
HS:N kyselyn tulokset avaavat silmiä. Myös Suomessa voi käydä niin, että ihminen jää taloudellisesti ihan tyhjän päälle.
Ajatelkaa vaikkapa hometaloja. Useat vastaajat kertovat, kuinka home on tehnyt omaisuudesta ongelmajätettä. Elämä on aloitettava uudelleen alusta, alasti. Jäljelle jää ehkä vain velkaa ja homeen aiheuttama vakava sairaus.
Yhdessä vastauksessa nainen kuvailee, miltä tuntui, kun ”muuttokuorma” lähti roskiin ja itse sai kerjättyä avustuksena sen verran rahaa, että sai hankittua alushousut ja kinttaat.
Hometalon taloudellisista vastuista voidaan taistella vuosikausia. Sekin aika pitäisi jollain elää.
Myös sairastuminen voi Suomessakin romahduttaa talouden. Hyvinvoivat ihmiset ajattelevat, että täällä kaikki saavat hoitoa ilmaiseksi. Mutta ei se ole totta.
Suomessa lääkkeet eivät ole maksuttomia. Eivätkä hoidotkaan ole täysin maksuttomia edes maksukaton tultua vastaan. Niistä kertyy pienituloiselle nopeasti kohtuuton summa.
Järkyttävän usein kyselyn vastauksissa toistuu se, että ei ole ollut varaa lääkkeisiin, joita tarvitsee. Jotkut tuntevat huonoa omaatuntoa sairaudestaan.
Viiminen vuosi on ollut kamala, on ollut pakko ostaa tietyt lääkkeet, vaikka rahat olisi tarvittu pojan ruokaan!!!! murehtii yksi äiti.
Hampaiden hoito on kallista, ja se näkyy. Huonot hampaat lisäävät köyhyyden ja häpeän kierrettä.
Vaikka tukea saisikin, se vie aina aikaa, Kainulainen muistuttaa. Viikon odottaminen ilman rahaa on pitkä aika. Jo se voi ajaa ihmisiä pikavippeihin.
Hyvinvointivaltion koneisto on hidas, ja se hyväksytään, vaikka se tuottaa köyhille ihmisille katastrofeja.
Kainulainen kertoo, että tyhjän päälle voi joutua esimerkiksi, jos putoaa työttömyyden ja työkyvyttömyyseläkkeen välimaastoon. Tukea ei saa, ennen kuin on selvitetty, kumpi on oikea luokitus. Epäselvyys voi jatkua vuosia, hän sanoo.
Jo pelkästään viranomaisen tekemän väärän tukipäätöksen korjaaminen kestää kauan, ja sekin aika pitää elää. Pyhällä hengellä vai velaksi?
Hyvinvointivaltion koneisto on myös monimutkainen eikä aukea kaikille.
Suomessa ei auteta hätää kärsiviä automaattisesti. Apua on osattava hakea. Siitä on jaksettava taistella juuri silloin, kun on heikoilla.
Suomessa on ihmisiä, jotka eivät ole edes yrittäneet hakea niitä tukia, jotka heille kuuluvat.
Hyvinvointivaltion turvaverkko ei ole ollenkaan niin varma ja aukoton kuin hyvinvoivat ihmiset kuvittelevat.
Kainulainen vertasi HS:n niukkuuskyselyn tuloksia vastaaviin onnellisuutta mittaaviin kansainvälisiin tutkimuksiin. Tulos oli hämmentävä.
”Näyttää siltä, että Suomessa osalla ihmisistä elämänlaatu on huonompi kuin Afrikan köyhimmissä maissa keskimäärin”, hän sanoo.
Mihin väite perustuu? Kainulainen sanoo, että ihmisten onnellisuutta on tutkittu melkein jokaisessa maailman valtiossa, eli vertailuaineistoa kyllä on.
Suomessa elämänlaatu on keskimäärin kyllä korkeampi kuin useimmissa muissa maissa. Mutta Suomessa on silti joukko ihmisiä, joilla elämänlaatu on alle Afrikan köyhimpien maiden keskitason. Sen tämä tutkimus kertoo.
Kyse ei siis ole vain rahasta, vaan myös mielialasta ja toiveikkuudesta oman aseman suhteen. Vauraassa Suomessa osa ihmisistä kokee olevansa umpikujassa.
UMPIKUJAN kokemus herättää hyvinvoivassa maassa suuria tunteita, myös raivoa. HS:n kyselyyn tuli vastauksia, joissa uhkaillaan väkivallalla poliitikkoja, päättäjiä, rikkaita – sellaisia kirjoituksia ei voi julkaista.
Jotain vihasta kertovat nämäkin:
Nykyään ihminen on vain menoerä valtion kukkarossa. Minä voin tulla siihen riviin, jossa köyhät ammutaan. Loppuu tämä kituminen.
En luota yhteiskuntaan. Tunnen välillä suorastaan ”vihaa” päättäjiä kohtaan.
Syvä viha kasvaa kasvamistaan. Päättäjät ovat vielä ongelmissa jonakin päivänä!
[Köyhyys on opettanut] yhteiskuntakriittisyyttä, vihamielisyyttä asioistani päättäviä kohtaan, epälojaalisuutta Ab Suomi Oy:tä kohtaan, neuvokkuutta, kostonhimoa.
Jos maassamme jätetään sairaat, vanhukset, vammaiset ja muista syistä heikko-osaiset täysin heitteille, niin toivon kaikkea paskaa sitten kaikille muillekin, koko sydämestäni!
Olen radikalisoitunut ja luotan entistä vähemmän auktoriteetteihin ja helppoihin hokemiin, kuten ”kyllä tekevälle töitä löytyy”.
Mutta niukkuudessa elävät eivät ole mikään yhtenäinen joukko. Eivät kaikki näe omaa taloudellista ahdinkoaan umpikujana ja hakkaa päätä edessä olevaan seinään.
On myös ihan toisenlaisia tulkintoja.Raivokkaiden ja lamaantuneiden lisäksi vastaajissa on niitä, jotka ovat sopeutuneet köyhyyteen. Osa löytää siitä jopa myönteisiä puolia.
Myös tätä ilmiötä HS:n kyselyssä haluttiin selvittää. Miksi jotkut pystyvät säilyttämään elämänlaatunsa hyvänä, vaikka rahaa on vähän?
Tutkija Anna-Maria Isola puhuu keinulaudasta. Isola työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa, yhdenvertaisuus ja osallisuus -yksikössä.
Elämä on kuin keinulauta, jonka päätä vaikeudet ja rahapula painavat alas. Tarvitaan paljon toivoa ja hyviä asioita, jotta lauta nousisi ylös. Jos keinulauta asettuu tasapainoon edes hetkeksi, ihminen voi olla elämäänsä tyytyväinen.
”Mitä pitempään pienituloisuus jatkuu, sitä raskaammin se painaa lautaa alas. Se aiheuttaa häpeää, lamaannuttaa ja vie vaikutusmahdollisuuksia”, Isola sanoo.
Häntä kiinnostaa erityisesti se, millä keinoilla elämänlaadun saa nostettua tasapainoon, jos rahaa ei tule lisää. Tämä näyttäisi tapahtuvan luovuuden kautta.
Moni HS:n kyselyn vastaajista oli löytänyt itsestään luovan ongelmanratkaisijan, jolla on arkipäivän kekseliäisyyttä. Oltiin ylpeitä siitä, että osataan kierrättää ja hyödyntää tähderuokia tai muuta ylijäämää.
Vastauksissa puhuttiin esimerkiksi ”pakkoekologisuudesta”, joka näkyi sekä arvojen muuttumisena että käytännön taitoina.
Kun joudumme ilmaston takia luopumaan monesta asiasta, minä osaan sen jo, sanoi yksi.
Kulutusyhteiskunnan järjettömyys ja hulluus näkyy täältä pohjalta selvästi, sanoi toinen.
Olemme fokusoituneet asioihin, jotka ei maksa. Ne ovat myös merkityksellisiä, kuten luonnossa liikkuminen. Ajattelen, että useimpien ihmisten pitäisi lopettaa turha ja sisällötön kuluttaminen ja elää kuten me, kertoi kolmas.
Moni koki, että myös oma tunne-elämä ja asenteet olivat muuttuneet hyvään suuntaan.
En ole toivottavasti milloinkaan niin ajattelematon ja ylimielinen kuin muut hyvätuloiset, sanoi yksi.
Olen oppinut arvostamaan entistä enemmän itsenäistä ajatteluani, kun olen huomannut, miten pinnallisia, itsekkäitä ja ahneita useat ihmiset ovat. Arvostan myös omaa aikaani ja valitsen entistä tarkemmin, kenen kanssa aikaani vietän, kertoi toinen.
Olen huomannut, että minulla on yhä ääni: voin ottaa kantaa, voin kertoa mielipiteeni, sanoi kolmas.
Ylpeyden aiheita
"Minua ei voi kiristää rahalla."
"Olen oppinut arvioimaan yhteiskuntapolitiikkaa selkeämmin. Jaksan auttaa muita vapaaehtoistyöllä."
"On laulu, jossa lauletaan ’eletään vaan, vaikka piruuttaan’. Kuka tahansa rikas tai hyväosainen olisi vetänyt ranteet auki jo ajat sitten, mutta minä en."
"Olen ylpeä omasta perheestäni ja lapsistani. Emme ole rupusakkia vaikka olemme köyhiä. Olemme hyvä porukka, oma porukkamme."
Mutta keinulaudan pitäminen tasapainossa ei ole aina helppoa. Esimerkiksi runsas vapaa-aika on ylellisyyttä – jos kykenee ajattelemaan niin.
Häpeä on varmaan tunne, jota on saanut eniten miettiä. Että kun menee vaikka ulos kävelylle, niin miettii, että vain köyhillä ja työttömillä on aikaa käydä kävelyllä päivällä.
Isola sanoo, että köyhyyteen liittyvä häpeä lamauttaa. Kurjinta on se, että häpeä ja toivottomuus siirtyvät sukupolvelta toiselle.
”Olen miettinyt, missä määrin köyhyydestä jää samantyyppisiä taakkoja kuin sotien kokemuksista tuli.”
Tärkeintä on säilyttää kokemus omasta toimijuudesta, siitä, että pystyy tekemään jotain oman elämänsä eteen.
Vihaisimpia ovat ne, jotka eivät ole vielä täysin uupuneita, mutta tuntevat olevansa umpikujassa. Ahkerien ahtaalla olevien joukko. Se sama, joka Euroopassa nyt mellakoi.
”Kaikkein huonoiten menee niillä, jotka eivät enää pysty unelmoimaan”, Isola sanoo.
SIMILÄN kodissa ja tyylissä näkyy luovuus. Hän on aina harrastanut vintagea, menneiden vuosikymmenten tyyliä. Nyt se on muodissa, mutta muina aikoina vintagetavaraa on saanut halvalla kirpputoreilta, hän sanoo.
Vanhan sanonnan mukaan tyyli on köyhänkin perusoikeus. Similän leopardikuosi toimii aina. Keittiön tuolista tosin jää selkänoja käteen, kun sitä siirretään.
Mitä Similä voisi tehdä, että hänen perheensä asema paranisi?
Hän yritti välillä tehdä kahta työtä. Kävi iltaisin hoitamassa huostaan otettuja lapsia. Mutta se oli liian raskasta, kun kotona odottivat omat teinit.
”Monet tutuistani käyvät yöllä täyttämässä kauppojen hyllyjä ja lähtevät aamulla taas töihin”, hän sanoo.
Kainulainen sanoo, että hän melkein itki lukiessaan kyselyyn tulleita sinnittelijöiden tarinoita. Miten urheasti ihmiset tarpovat vaikeuksiensa keskellä.
JÄLJELLE jää kysymys siitä, millä tavalla yhteiskunta voi vaikuttaa siihen, että ihmisten elämänlaatu paranisi. Mitä tämän tutkimuksen perusteella pitäisi tehdä?
Tutkimusryhmää vetänyt Juho Saari neuvoo poliitikkoja.
”Perusturvan mitoitusta arvioitaessa yhtenä tavoitteena tulisi olla se, että poistetaan sellainen niukkuus, joka alentaa ihmisten toimintakykyä”, hän sanoo.
Aktiivisuutta ei siis voi lisätä vähentämällä tukea niiltä, joilla on jo nyt liian vähän. Siinä käy päinvastoin.
...kaikki aktiivimallit ja köyhien tukien leikkaukset vahvistavat omakuvaani hyödyttömänä loisena jonka pitäisi kuolla, sanoi yksi kyselyn vastaajista.
Tulojen ja tukien pitää olla sillä tasolla, että ihmisellä on mahdollisuus olla aktiivinen. Nyt niin ei kaikkien kohdalla ole.
Elämänlaatu on kuitenkin muutakin kuin rahaa. Miten voidaan lisätä ihmisten toiveikkuutta tai kohottaa mielialaa? Eikö se ole psykologiaa ja yksilön omalla vastuulla?
Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että elämänlaatuun pystytään vaikuttamaan yhteiskunnan toimilla. Ne ovat poliittisten päätösten piirissä. Kyse ei ole niinkään psykologiasta, vaan yhteiskunnan rakenteista.
Yhteiskuntaa voi kehittää yhteisöllisemmäksi niin, että yksinäisyys ei niin helposti toteudu. Että yksilöitä tuetaan tavoitteissaan. Ja lapsiperheitä autetaan pärjäämään arjessa, Kainulainen sanoo.
”Kyselyn vastauksissa kerrotaan, minkälaisissa olosuhteissa ihmiset ovat onnettomia. Niihin pystytään vaikuttamaan”, Kainulainen sanoo.
Raha auttaa yllättävän paljon. Similä sanoo, että jos hän saisi 300 euroa enemmän kuukaudessa, se riittäisi.
”Raha tuo turvaa. Sitä turvaa, jota perhe tarvitsee voidakseen olla olemassa”, hän sanoo.
Kainulainen sanoo sen suoremmin.
”Valtio ei voi rakkautta antaa. Mutta raha antaa tilaa rakastaa.”
