31.10.2013 Suomessa köyhänä

Mathias Rosenlund: "Köyhällä ei ole varaa unelmiin"
31.10.2013 15:06  73
KUKA
Mathias Rosenlund
Syntynyt Tukholmassa vuonna 1981. Asuu Vantaalla.
Opiskelee pohjoismaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa.
Ammatiltaan kirjailija ja pätkätyöläinen. Omaelämäkerrallinen esikoisteos Vaskivuorentie 20 julkaistiin lokakuussa.

 10- ja 7-vuotiaiden lasten isä.

 Harrastaa syksyn värien ihailemista ja kirjallisuustilaisuuksien järjestämistä Arkadia-kirjakaupassa Töölössä.

Mathias Rosenlundin perhe on suomalaisittain köyhä. On saunallinen kolmio, muttei aina varaa vuokraan. Se ei silti ole Mathiaksen mielestä köyhyydessä pahinta. Pahinta on, ettei uskalla enää unelmoida. Siitä hän kirjoitti kirjan.

Mathias Rosenlundin taskussa kilahtaa iPhonen tuttu tekstiviestiääni. Hän kaivaa puhelimen esiin. Sen näyttö on rikki.

"Mulla on aina sellainen olo, että tällaisen köyhän jätkän pitää selitellä, miksi sillä on iPhone", Mathias sanoo.

"Sain tämän ilmaiseksi kaverilta, joka osti uuden."

Hän alkaa osoitella olohuoneensa tavaroita. Sohva on saatu joululahjaksi, kirstu peritty sukulaisilta, tietokonepöytä maksoi kirpputorilla vitosen. Lasten legot ovat käytettyjä, ja suuri osa seinän peittävän kirjahyllyn kirjoista haalittu kavereilta.

Tällaista on Mathiaksen mukaan köyhyys Suomessa.

"Meillä on tavaroita, mutta ei ole varaa ostaa niitä itse."

Vantaan Myyrmäessä asuva Mathias Rosenlund, 32, on 10-vuotiaan pojan ja 7-vuotiaan tyttären eronnut isä ja tuore esikoiskirjailija. Hänen perheensä elää EU:n virallisella köyhyysrajalla, kuten 700 000 muutakin suomalaista. Yhden aikuisen ja kahden lapsen taloudessa se tarkoittaa alle 1 817 euron kuukausituloja. Viime kuukausina tosin on kavuttu parisataa euroa rajan yläpuolelle.

Kuluneen vuoden aikana Mathias on työskennellyt kolmessa eri työssä, useilla eripituisilla sopimuksilla.

Neljä viime kuukautta hän on ollut täysipäiväinen lastentarhanopettajan sijainen myyrmäkeläisessä päiväkodissa. Iltaisin hän on tehnyt kirjallisuuskritiikkejä lehtiin ja suorittanut kirjallisuustieteen kursseja yliopistolla.

Palkkaa on jäänyt käteen noin 1 600 euroa, ja Kela on maksanut asumistukea 400 euroa.

Kun niistä miinustaa 1 030 euron vuokran, pakolliset laskut ja bussikortit, elämiseen jää viitisensataa euroa.

"Sillä maksetaan aikaisempia velkoja, hygienia- ja taloustarvikkeet ja perheen ruuat. Ruokaan menee noin 100 euroa viikossa."

Eniten rahaa kuluu vuokraan. Koti on kolmio, jossa on oma sauna, parveke ja kaunis sisustus. Sellainen, että kun kaveri tuli käymään, hän ihmetteli ääneen, onko Mathias köyhä lainkaan, koska koti on niin nätti.

"Emme me ole köyhiä samalla tavalla kuin romanikerjäläiset, joilla ei ole ruokaa ja kotia. Suhteellinen köyhyys ei näy ulospäin", Mathias sanoo.

Miten se sitten näkyy?

Parin kuukauden vuokrat ovat rästissä. Vuokraan tarkoitetut rahat on käytetty vanhoihin vuokrarästeihin ja puhelinlaskuihin. Ulosottoviraston maksut ovat osa Mathiaksen kuukausibudjettia. Luottotiedot ovat menneet ajat sitten.

"Nyt pitää jännittää, tuleeko postiluukusta häätöilmoitus."

Pojan luokassa vanhemmat säästävät joka kuukausi 80 euroa leirikouluun. Siihen Rosenlundeilla ei ole ollut kertaakaan varaa. Luultavasti leirikoulu jää väliin. Koulussa tarvittavat luistimet saatiin onneksi kaverilta ilmaiseksi. Pieneksi käyneiden talvitakkien tilalle haettiin uudet kirpputorilta. Kesälomalla ei lähdetty suvun mökille Savoon, koska junaliput olisivat maksaneet pienen ulkomaanmatkan verran.

Jokin aika sitten poika halusi kaverinsa kanssa elokuviin. Mathiaksen lompakossa oli 20 euroa ja lisää rahaa oli tulossa vasta kahden viikon kuluttua. Mutta jääkaapissa oli paljon ruokaa. Poika sai mennä ja ostaa karkkiakin. Loput 7 euroa hän palautti isälleen.

"Köyhyys näkyy päivittäisissä rutiineissa, kun lapset joutuvat vertaamaan omia mahdollisuuksiaan muihin. He haluavat olla mukana siinä missä muutkin. On tärkeää kuulua joukkoon."

Sosiaalitoimisto on auttanut tässä. Se maksaa karatetunnit. Karate on lasten ainoa maksullinen harrastus. Kesäisin sosiaalitoimisto on maksanut myös Linnanmäen-reissun. Siitä Mathias on kiitollinen.

"Mutta Viroon en ole koskaan voinut viedä lapsia. Ei ole varaa passeihin ja vakuutuksiin."

Köyhyys on helppo kiteyttää tavaroihin. Siihen, mihin valtaosalla on varaa ja itsellä ei.

Silti Mathiasta ärsyttää keskittyminen rahaan.

"Aina puhutaan summista. Kyllä ihminen pärjää Suomessa, vaikka hänellä on laskuja maksamatta ja vuokrat rästissä. Rankinta on huomata, että rahattomuus ohjaa valintoja. Köyhä alkaa oppia, ettei kannata unelmoida."
Mathias on toisen sukupolven köyhä.

Äiti jätti peruskoulun kesken ja muutti 1970-luvulla työn perässä Tukholmaan. Fittjan lähiössä suomenruotsalaiset vanhemmat saivat kolme poikaa. Isä kuljetti invataksia, äiti työskenteli kriminaalihuoltajana.

Rahasta oli aina pulaa.

Mathiaksen ollessa viisi pakattiin Saab täyteen tavaraa ja muutettiin Vaasaan. Kun auto myöhemmin hajosi, sitä ei ollut varaa korjata. Vanhemmat elivät hiljaista elämää, vähän katkeraakin.

"Isäni sanoi kerran, ettei ole elänyt, ollut vain olemassa. Vanhempani eivät koskaan voineet pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluavat vaan tekivät sitä työtä, jota oli tarjolla, että pystyivät elättämään perheen."

"Köyhyys oli muokannut heidän käsitystään siitä, mikä oli mahdollista."

Mathias uskoo, että juuri tämä johtaa köyhyyden periytymiseen: jos vanhemmilla ei ole tietoa siitä, mikä on mahdollista, ei lapsikaan välttämättä osaa haaveilla.

Se, miten Mathiaksesta tuli aikuisena köyhä, ei silti oikeastaan liity lapsuuteen.

Lukion jälkeen hän pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä.

"Janosin marginaalista keskustaan. Näin, että yliopisto-opinnot olisivat mahdollisuus tehdä luokkahyppy."

Mathias ja hänen tuore vaimonsa saivat vuokra-asunnon Vantaan Myyrmäestä. Se oli iso kaksio, sillä perheeseen oli syntymässä lapsi.

Yliopistossa Mathiaksesta tuntui siltä, että hän oli livahtanut jonnekin, mihin ei oikeasti kuulunut.

"Siellä näkyi konkreettisesti yhteiskuntaluokan periytyminen. Melkein kaikkien suomenruotsalaisten vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja. Opiskelukavereilleni yliopistomaailma ja sen käsitteet ja kirjailijat olivat itsestäänselvyyksiä."

"Kotoa peritty köyhän identiteetti seurasi mukana. Häpesin taustaani."
Opintotuella ja -lainalla sekä hanttihommilla eleli silti niin kuin muutkin kaverit.

Joulukuussa 2002 perheeseen syntyi poika, vaimo sairastui ja vaikeudet alkoivat.

Tammikuussa myyrmäkeläisessä kaksiossa ei avattu verhoja. Sängyllä makasi vauva ja väsynyt nuori nainen, jolta synnytyksen jälkeinen masennus oli vienyt voimat. Mathias kantoi vaimon vessaan ja takaisin. Enää hän ei ehtinyt luennoille ja töihin.

"Elimme opintotuella, vanhempainrahalla ja toimeentulotuella. Koska en saanut kursseja suoritettua, sen vuoden opintotuet perittiin takaisin. Siitä se oikeastaan alkoi", Mathias sanoo.

Synnytysmasennus laukaisi vaimon kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän oli sairauslomalla ja vastuu perheen elättämisestä jäi Mathiakselle.

Mathiaksen työt olivat eripituisia pätkiä Greenpeacen jäsenvärvääjänä, seurakunnan toimistossa, kuorma-auton apukuskina ja kääntäjänä.

Rahaa tuli usein saman verran riippumatta siitä, oliko Mathias töissä vai opiskelijana.

"Lapsilisä, toimeentulotuki ja asumistuki olivat noin 2 100 euroa. Kun sain palkkaa, asumistuki ja toimeentulotuki pienenivät. Silloinkin tulot jäivät kahteentuhanteen. Se on alle yhden ihmisen keskitulon. Me elimme sillä summalla koko perhe."

Mathias on kiitollinen, että vaikeuksiin joutunutta perhettä tuettiin. Mutta on hän ollut katkerakin.

"Koin, että minulla olisi pitänyt olla valmiudet katkaista lapsuuteni köyhyys, mutta en onnistunut. On olemassa yhteiskunnallisia rakenteita, jotka eivät salli sitä. Esimerkiksi se, että on töitä, joista saadulla palkalla ei voi elättää perhettään. Tai se, etten voi saada parempipalkkaista työtä ilman tutkintoa, mutta minulla ei ole varaa opiskella."

Elämää oli vaikea suunnitella, kun ei tiennyt, koska vaimon hyvä jakso vaihtuisi taas huonoon. Mathias oppi tulkitsemaan merkkejä. Olohuoneen matolla makaava imuri tai liedelle nostettu paistinpannu kertoivat hyvää. Puoliso oli yrittänyt auttaa, vaikka voimat eivät riittäneet loppuun asti. Väsyneimpinäkin päivinä vaimo nosti pojan viereensä sänkyyn. Siinä sai piirrellä ja katsoa elokuvaa samalla, kun äiti nukkui. Mathiaskin oli väsynyt.

"Ei silloin jaksanut suunnitella rahankäyttöä. Menimme kauppaan ja ostimme sen, mitä jaksoimme."

Keväällä 2006 perheeseen syntyi toinen lapsi. Aika oli tasaista ja onnellista, mutta kahden lapsen kanssa rahat piti laskea entistä tarkemmin.

Jotkut tutut kysyivät suoraan, oliko viisasta hankkia toinen lapsi, jos ei ollut varaa ostaa edes juustoa leivälle.

"Pitäisikö rahan antaa ohjata perhesuunnittelua? Oli kaksi nuorta ihmistä, koti ja rakkautta. Tämä olisi kaikille täysin ok, mutta kun yhtälöön lisää köyhyyden, se vie perheeltä oikeuden hankkia lapsi."

Sosiaalitoimistosta sanottiin suoraan, ettei Rosenlundien saamalla 2 100 eurolla pärjää, mutta lisääkään ei voida antaa.

Sosiaalityöntekijä ehdotti, että perhe myisi huonekalujaan.

"Pahinta oli sanoa, että me olemme jo myyneet. Lasten keinutuolin ja pöydän."

Monella muullakin on ollut mielipiteitä siitä, miten vähävaraisen perheen kannattaisi elää.

Sellaista köyhää on helppo sietää, joka valitsee aina halvimman ja elelee vaatimattomasti, vähän onnettomana. Mutta välillä köyhänkin tekee mieli käydä oluella ja hankkia itselleen uudet lenkkarit. Tai ostaa kalliimpaa probioottijogurttia, kun halvempi jää lapsilta syömättä.

"Joskus on pakko ajatella itseäänkin. Ymmärrän, kun joku sanoo, ettei köyhä voi lounastaa ulkona. Minulle kahdeksan euron lounas silloin tällöin on luksusvalinta. Illalla en sitten syö mitään."

Myös se, että Mathias päätti opiskella kirjallisuutta ja halusi kirjoittaa kirjan, on ärsyttänyt ihmisiä: eikö se tajua, ettei kulttuurialalla elätä itseään?

"Vain köyhälle voi sanoa, ettei sinun pidä tehdä sitä, mistä unelmoit vaan sitä, mistä saa rahaa. Vain sellaisia valintoja pidetään oikeina, jotka tuovat lisää rahaa. Jos et valitse rahaa, sinulla ei ole oikeutta puhua köyhyydestä."

Sillä joululahjaksi saadulla sohvalla on kirja. Kannessa lukee Vaskivuorentie 20. Se on osoite, jossa Mathias perheineen asui liki kymmenen vuotta. Kaksi viikkoa sitten julkaistu omaelämäkerrallinen teos kertoo siitä, minkälaista on olla köyhä Suomessa.

"Olen ylpeä siitä, että olen pystynyt katkaisemaan köyhyyden hiljaisuuden ja toteuttamaan unelmani", Mathias sanoo.

Kirjan lopussa Mathias ja vaimo eroavat. Siitä on nyt kaksi vuotta. Molempien koti on edelleen Myyrmäessä, ja lapset asuvat vanhemmillaan vuoroviikoin.

Rahatilanne aiheuttaa jatkuvaa huolta.

Pari viikkoa sitten Mathias kävi lääkärissä ja hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus. Hän irtisanoutui päiväkodista.

"Tajusin, etten pysty parantamaan lasteni elämää, jos olen näin väsynyt. Nyt aion levätä. Sitten joudun varmaan taas sossun luukulle, mutta aion tehdä opinnot loppuun. Uskon, että valmistuminen antaa meille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden parempaan elämään", Mathias sanoo.

Minkälainen se olisi?

"Minulla olisi kokopäivätyö, josta tienaisi 2 500 euroa, ja tieto siitä, että palkkaa tulee puolenkin vuoden päästä. Se lievittäisi stressiä valtavasti. En halua perheelleni luksuselämää, vaan rahallista turvaa. Sitä minulla ei ole ikinä ollut."