IL-reportaasi: Kuukausi toimeentulotuella
39,50 euroa 1,5 viikoksi!
Maanantai 19.8.2013 klo 20.48
Iltalehden toimittaja Sami Koski elää kuukauden pelkällä toimeentulotuella. Päiväkirjaa voi seurata viikoittain Iltalehden verkkosivuilta.
Hurstin leipäjonon keskiviikkoiset antimet, herkkusienet, jogurtti, makkara, leipä, voi, ruskea kastike, vesimeloni, paprika, maksamakkara, banaani ja bruschetta, kelpaavat mainiosti.
TÄSTÄ ON KYSE
Iltalehden toimittaja kokeilee, miltä tuntuu elää kuukausi toimeentulotuella. Rahaa on käytössä 410 euroa ja 34 senttiä. Kuukausi alkoi 29. heinäkuuta. Toimittaja kirjoittaa nettisivuille kokemuksiaan viikon varrelta. Kuukauden kokeilun tulokset ilmestyvät Iltalehdessä syyskuussa.
TAUSTA
On keskiviikkoaamu. Toimeentulokokeilua on jäljellä tasan kaksi viikkoa.
Matkalla Helsingin Kallioon sadat ihmiset ovat sateesta huolimatta kerääntyneet jonoon, josta on tullut köyhyyden symboli koko Suomessa.
Sanovat, että ensimmäinen kerta tuossa jonossa on se kaikkein pahin. Vaikka sateenvarjoilla jonotukseen varustautuneet eivät kysele sosiaaliluokkaa tai syytä jonotukseen, silti sitä toivoo, että jono menisi mahdollisimman nopeasti sisään - ja niin, ettei kukaan tuttu näe minua siinä.
Jonotuksen lomassa noin parikymppinen nuori nainen katsoo vasemmalle matkalla bussipysäkille. Hänen ilmeensä kertoo kaiken: nuori nainen ei innostu siitä, että Hurstin leipäjono pitää majaansa edelleen Kalliossa, hänen takapihallaan.
Jonossa olevia hänen protestinsa ei kiinnosta. He miettivät viikosta toiseen vain sitä, miten saavat vatsansa täyteen ruokaa.
Sen vuoksi jonossa olen minäkin: vaikka parin viime päivän aikana olen tehnyt sämpylöitä ja kunnon kattilallisen jauhelihakeittoa, tili alkaa pikkuhiljaa kääntyä miinukselle.
Mustikkapiirakkaa
Kokeilu on alkanut saada naurettavia piirteitä. Maanantai-iltana tein jauhelihakeittoa, vaikka olin syönyt jo illalla ruoankin. Oli pakko tehdä seuraavaksi päiväksi eväsruokaa. Päätin, etten mene pariin päivään kauppaan.
Avovaimoni väitti kolmannen viikon alkajaisiksi, etteivät rahani tule silti riittämään kokeilun loppuun asti. Pidimme asiasta kovaäänisen neuvonpidon. Hänelle sanoin, ettei rahojen riittävyys tule olemaan ongelma.
Todellisuudessa niiden loppumista pelkään kuitenkin jo itsekin.
Siksi Hurstin leipäjonon keskiviikkoiset antimet, herkkusienet, jogurtti, makkara, leipä, voi, ruskea kastike, vesimeloni, paprika, maksamakkara, banaani ja bruschetta, kelpaavat mainiosti.
Leipäjonosta marssin töihin. Siellä laitan tulille jauhelihakeiton, jota olen syönyt jo pari päivää.
Leipäjonosta saamani italialainen leipä maistuu kuitenkin loistavalta ja kuin paluulta aikaan, jolloin edes ruokakaupassa saattoi käydä niin, ettei tarvinnut miettiä, syökö tänään leivän päällä kinkkua, illalla ruokaa vai ostaako itselleen saippuaa.
Jos tekee yhdenkin edellä mainituista, kaksi muuta jää haaveeksi.
Illan kruunuksi teen mustikkapiirakkaa, jonka ainut kustannus on vaniljakastike, jonka avovaimoni tarjoaa. Kaikki muu on valmiina, koska jauhoja, margariinia ja sokeria kaapista vielä löytyy.
Ensimmäinen oikea ateria
Muusia, uunimakkaraa ja ruskeaa kastiketta. Ensimmäistä kertaa koko viikolla vatsani on täynnä.
Torstai-ilta on erikoinen. Käyn ostamassa kaupasta perunaa ja sipulia. Muuten aterian tarjoaa Hurstin valinta. Ruoka on ensimmäinen, joka on jotain muuta kuin keittoa koko viikolla.
Muusia, uunimakkaraa ja ruskeaa kastiketta. Ensimmäistä kertaa koko viikolla vatsani on täynnä.
Suihkussa huomaan, etten ole vieläkään muistanut ostaa saippuaa. Käytän avovaimoni mansikkasaippuaa ja huomaan haisevani tytöltä.
Ulos ravintolasta
Perjantaiaamuna sähköpostiluukusta kolahtaa kuukauden ensimmäinen lasku, puhelinlasku 24,38: eräpäivä 4. syyskuuta. Milloin sen maksan, onkin haastavampi kysymys.
Samana päivänä edessä ovat myös työpaikan pirskeet. Puolessa välissä juhlapaikkaa muistan, ettei minulla ole käteistä, vaikka vain siten pääsee paikalle sisään. Käännyn automaatille.
2,50 euroa ei kuulosta paljolta, mutta nykyisellä budjetilla se on puolet päivärahastani.
Narikassa minua tervehtii mies, joka tenttaa sitä, mihin olen tulossa. Ensimmäinen vastaus ei kelpaa. Toinen kelpaa. Lopulta hän päästää sisälle.
Portaita ylös kävellessäni muistan, että taskumatti unohtui narikkaan. Ajattelen kuitenkin, että käyn ensin yläkerrassa, koska siellä on pari drinkkilippua tarjolla.
Koska työkaverit tietävät kokeilustani, minulle tarjotaan myös kaksi muuta juomaa. Lopulta menen narikkaan, josta pyydän laukkua taskumatin vuoksi.
Hetken kuluttua huomaan ovimiehen vievän laukkuani ulos. Hän ei taskumatti-ideastani innostu, mutta pyytää minua paikan ulkopuolelle, jossa laukkuni jo odottaa minua.
- Et ole enää tervetullut sisään, mies sanoo.
Kotona arvon, mistä teen iltapalaa. Vaihtoehtoja on tarjolla kovin vähän: leipää ilman kananmunaa ja juustoa tai niiden kanssa. Valitsen jälkimmäisen.
Pahaa ruokaa
Lauantaiaamu kuluu internetin ruokasivuilla. Avovaimoni on töissä. Yritän keksiä ruoka-ateriaa, jolla pärjäisimme viikonlopun ja maanantain yli.
Päiväbudjetti on noussut viikossa 5,20:een. Toisin sanoen, jos kukaan ei vie tililtäni rahaa, voin ostaa kymmenellä eurolla tavaraa. Junalippujen arvon olen ottanut jo kauan sitten pois laskuista.
Kaupassa huomaan, että summa on kovin vähän. Sekä leipä että siivumakkara jäävät kauppaan. Silti ostoksiin kuulu 15 euroa.
Kotona tekemäni broilerikiusaus maistuu kamalalta.
Tuoretta rosmariinia ei ilmeisesti voinutkaan korvata purkkituotteella. Laitan ruoan silti suuhuni, koska jotainhan tässä on viikonloppunakin - kaikesta huolimatta - syötävä.
30 sentin leipää
Sunnuntaiaamu alkaa avovaimoni valituksella siitä, ettei ole leipää. Oli minun vuoroni käydä kaupassa.
Venhäjauhot loppuvat kesken, mutta kun taikinaan lisää hiivaleipäjauhoja, kahden leivän hinnaksi tulee 30 senttiä, jonka tuorehiiva maksaa.
Onneksi olen varautunut valitukseen. Venhäjauhot loppuvat kesken, mutta kun taikinaan lisää hiivaleipäjauhoja, kahden leivän hinnaksi tulee 30 senttiä, jonka tuorehiiva maksaa.
Vaikkei broilerikiusausta pysty syömään, syön sitä silti.
Iltapäivällä avovaimoni kysyy, lähdemmekö maauimalaan. Ainut asia, mitä mietin on 1,90, jonka reissu maksaa. Suostun kuitenkin ehdotukseen, koska ainakaan mihinkään muuhun minulla ei ole varaa.
Avovaimoni on jo ymmärtänyt pelin hengen. Hän kysyy, otammeko evääksi äsken tehtyä leipää ja Hurstin tarjoamaa vesimelonia.
Kyllä.
Lahjapitsaa
Maauimalassa tekee mieli jäätelöä. Hinta: 2 euroa 50 senttiä.
Elämä ilman rahaa on kaikista järjettömintä. Kaiken aikaa miettii vain sitä, mihin on rahaa ja varsinkin sitä, mihin ei ole.
- Ei ole väliä. Jos sä haluat, on vastaukseni.Toinen seikka, mihin jo kuukauden puolivälin jälkeen on ehtinyt tottua, on ehkä se kaikkein pahin. Kun rahaa ei ole, odottaa vain sellaisia hetkiä kuin sunnuntai-iltana, kun avovaimoni kysyy, haetaanko pitseriasta pitsa hänen piikkiinsä.
Kyllä sillä todellisuudessa on väliä. Kun 1,5 viikoksi tilillä ja kukkarossa on yhteensä 39 euroa ja 35 senttiä, ehtii miettiä aika moneen kertaan, mitä kaikkea tuolla summalla ei ole varaa ostaa.
Pitsa on yksi niistä - ja oikeastaan murheista pienimpiä.
