Diakoniasihteeri Tuija Mattila näkee työssään, kuinka vähäosaisuus periytyy
Tuija Mattila on työskennellyt Hyvinkään seurakunnan diakoniatyössä 16 vuotta. Ari Peltonen
Miten ihmistä voi auttaa? Ja miksi autettavia on koko ajan yhä enemmän? Näitä miettii päivittäin työssään Hyvinkään seurakunnan diakoniasihteeri Tuija Mattila.
Sillä totta on, että avuntarve lisääntyy jatkuvasti.
– Juuri laskin, että meidän vuotuiset asiakaskontaktit ovat Hyvinkäällä ovat kasvaneet 10 000 12 500:n seitsemässä vuodessa. Se on meille paljon.
Tuija Mattila istuu seurakunnan NesTori-tilan kokoushuoneessa edessään nippu tilastoja. Niistä piirtyy esiin diakoniatyön tyypillinen asiakas: keski-ikäinen, yksinasuva mies.
– Aika usein ajatellaan, että iäkkäät ihmiset ovat meidän ensisijaiset avunhakijat, mutta ei näin ole. Nuoret ja keski-ikäiset osaavat ehkä hakea paremmin apua. On jännä nähdä, muuttuuko tämä lähiaikoina, kun ikääntyvien määrä merkittävästi lisääntyy.
Se, mistä tämä apua tarvitsevien miesten tilastoylivalta johtuu, ei ole ihan tarkasti tiedossa. Mattila epäilee, että osasyy on miesten verkostojen puute, heidän on naisia vaikeampi löytää ajoissa apua.
– Kyllä työttömyys, päihdeongelmat ja avioerot varmasti ovat suurimpia syitä miesten yksinasumiseen. Tänne varataan aika sitten, kun vuokrat alkavat olla rästissä, eikä rahat riitä enää lääkkeisiin tai ruokaan.
Diakoniasihteerin tehtävä on kartoittaa asiakkaan elämäntilanne ja miettiä tämän kanssa yhdessä, miten tästä eteenpäin.
– Konkreettisen taloudellisen avun lisäksi yritämme vahvistaa asiakkaan itsetuntoa ja kysellä, onko työnhaku voimassa tai onko hän hakenut kursseille. Ehdotamme usein myös vapaaehtoistyöhön tai meidän tapahtumiin osallistumista, sillä harvoin asiat helpottavat yksin kotona murehtien.
Jotkut neuvot riippuvat paljon elämäntilanteesta, jotkut eivät.
– Jos jotain neuvoa kannattaa noudattaa, niin sitä, että vuokra on maksettava aina ensin. Ruoka-apua on kuitenkin nopeampi ja helpompi saada. Toiseksi neuvoisin, ettei pikavippeihin pidä sortua. Ne pitäisi suoraan sanottuna kieltää laissa, Mattila puuskahtaa.
Mattilan mielestä suomalaisesta köyhyys on hyvin monenkirjavaa. Sellaista, joka ei avaudu täydellisenä tilastoissa.
– Kun lasketaan, mitkä ovat ihmisen tulot ja menot, niin kyllä köyhyysraja, 5 euroa päivässä, on vähän. Sillä pysyy juuri ja juuri hengissä, mutta jo uudet lenkkarit lapselle tipauttava perheen helposti viikoksi puuroruualle. Jos elämäntilanne on vuodesta toiseen tällainen, se lamaannuttaa ja siitä on vaikea ponnistaa arkipäivään.
Eniten Mattilaa silti huolestuttaa ylisukupolvinen, periytyvä köyhyys.
– Muistan hyvin sellaisen nuorehkon, kaikin puolin osaavan äidin, joka ei millään meinannut ymmärtää, että työnteolla olisi jotain merkitystä, että hänen ponnistelunsa työnhaussa vaikuttaisivat myös hänen lastensa maailmankuvaan. Tällaiseen törmään aika ajoin – ja siihen, että asiakas kokee, ettei saa mistään apua. Sitten kun katsotaan tarkemmin, hän voi saada vaikkapa toimeentulotukea, työttömyyskorvausta, lapsilisää ja asumistukea, mutta ei koe niitä avuksi, kun niistä jää niin vähän käteen. Silloin tuntuu, että ihminen on tavallaan jättäytynyt elämästään eläkkeelle.
Kun ihminen sulkee itseltään ovet tulevaisuuteen, Mattilan mielestä on melkein se ja sama, minkälainen hallituspohja Suomessa silloin on.
– Meidän pitäisi olla yhteisöllisempiä ja kasvattaa myös lapsemme ponnistelemaan asioiden eteen. Tässä työssä minulle on tullut näkyväksi, että perustulo voisi kyllä olla aika pitkälle vastikkeellista.
Diakoniasihteerin tehtävä ei silti ole tuomita, jokainen ajan varannut on tuen tarpeessa, hänkin, jolle työt eivät maistu tai rahavipit ovat riistäytyneet käsistä.
– Usein kuulee asiakkaan sanovan, että kiitos, kun kuuntelitte ja jaksoitte uskoa. Se onkin paras kiitos, kun näkee, että asiakas on saanut täältä uudenlaiset askelmerkit elämäänsä.
Tuija Mattila on tehnyt työuransa sosiaalityössä. Hän aloitti nuorten parissa, mutta viimeiset 16 vuotta ovat vierähtäneet Hyvinkäällä diakoniatyössä. Eteenpäin häntä motivoivat työtoverit, asiakkaat ja kutsumus.
– Usein nauretaan, että muilla virkamiehillä on työssä tukena normit, meillä taas armo!
Mutta totta puhuen, Tuija Mattila myöntää, että välillä työ vie voimia. Diakoniatyössä ei ole kiinteää viikkotyöaikaa ja joskus ihmiskohtalot pyörivät mielessä iltamyöhällä. Tällä viikolla 60 täyttävä Mattila on huomannut, että enää pitkistä työviikoista ei palaudu samalla tavalla kuin kolmi- tai nelikymppisenä.
– Viikkoon ei ole mahtunut viime aikoina juuri harrastuksia. Parasta mielen nollausta on naapurissa asuvan lapsenlapsen kanssa vietetty aika tai kun istahdan kotona kiikkustuoliin, pistän klassisen musiikin soimaan ja otan lehden käteen ja rentoudun. Ihmistyöstä parasta palautumista onkin ihan oma aika.
