Köyhyys on arki ilman euroja ja itsetuntoa – ”Unelmoin kampaajalla käynnistä”
Minnalla ei ole rahaa lomiin eikä sosiaalisiin tapahtumiin, joten arki pyörii hyvin pitkälle kotona. – Suuri elämänilo löytyy tyttären lisäksi myös karvaterapeutin roolin ottaneesta Sulo-koirasta.
Diakoni Minna Rautiolle pussillinen omenoita on suurta luksusta.
ELÄMÄNTARINA Kodikkaassa rivitalokaksiossa kaikki on kierrätettyä, mutta jokaisella esineellä on oma paikkansa ja ennen kaikkea tarinansa. Tilaa on niukasti, josta kielii olohuoneeseen sijoitettu parisänky. Huoneiston ainoa makuuhuone on keppihevosia rakentelevan esiteinin valtakuntaa.
Oululainen Minna Rautio, 42, ei peittele köyhyyttään eikä myöskään sitä, mikä pudotti diakoniksi opiskelleen sosiaalityöntekijän syöksykierteeseen.
– Haluan antaa kasvot vaietulle aiheelle. Köyhyys on Suomessa edelleen tabu. Siitä toki puhutaan, mutta totuus on kuorrutettu kuitenkin hienoilla sanoilla ja vielä paremmilla lupauksilla.
Minnan mukaan tosielämän köyhyys on arki ilman euroja ja itsetuntoa.
– Joskus olisi luksusta syödä kalaa tai käydä elokuvissa ja hampurilaisella Olisi myös ihana tehdä kauppareissu ilman pelkoa siitä, riittävätkö rahat edes maitopurkkiin. Nyt täytyy sentit laskea tarkkaan ja miettiä moneen malliin, miten rahat saa riittämään edes halvimpaan mahdolliseen ruokaan. Onneksi olen ensimmäiseltä ammatiltani kotitalousteknikko, joten olen aika kätevä hyödyntämään myös ruoantähteitä.
Näkymätön vastuun kantaja
Raahessa syntynyt Minna kertoo olevansa piiloköyhyyden kasvattama.
– Olen laman lapsi. Näkymätön, pikkuvanha ja arjen opastama vastuunkantaja. Lapsuuden kotini oli köyhä, vaikka ulospäin kaikki näytti hyvälle. Kulissit pidettiin kunnossa, vaikka lautasella ei ollut muuta kuin puuroa.
Kuten monet muutkin laman lapset, myös Minna oppi pitämään todellisuuden piilossa.
– Tyydyin vain osaani ja olin hiljaa. Ajattelin lapsenomaisesti, että vaikka nyt joudun laittamaan jalkaani käytetyt ja kiljuvan punaiset luistimet, niin jossakin vaiheessa olen lentoemäntä ja kävelen hienoilla korkokengillä. Unelmat pitivät minut pystyssä.
Minnan mukaan köyhyys piirsi terävät raamit arkeen, mutta opetti samalla myös selviytymään.
– Jatkuva huonommuuden tunne oli kuitenkin vahvasti läsnä. Muistan edelleen sen mitättömyyden tunteen, kun toisilla lapsilla oli hienot lasikuitusukset ja minä laahustin latua parhaat päivänsä nähneillä puusuksilla. Tämä kaikki jätti syvät jäljet pienen lapsen mieleen.
Sosiaalityöntekijänä Minna Rautio pystyy peilaamaan köyhyyttä molemmin puolin pöytää. Hän tietää myös itse, millaista on elää köyhyydessä nykypäivän Suomessa. – Rahattomuus vie kaiken, itsetuntoa myöten. (Kuva Anne Anttila)
Kun kaikki romahtaa
Lapsuuden jättämistä jäljistä huolimatta Minna päätti selviytyä. Saatuaan valkolakin Minna irrottautui lapsuuden kodistaan, opiskeli ammatin, sai perheen ja sitä kautta haaveilemansa keskiluokkaisen elintason.
– Aloitin oman elämäni rakennusurakan kuitenkin hyvin vaatimattomasti. Toiset ostavat velkarahalla kaksion ja kalustavat sen suoraan sisustuslehtien antamien ohjeiden mukaan. Minä sain mukaani mummon antamat vanhat kahvikupit, mutta ne riittivät minulle, Minna paljastaa naureskellen.
Ajan myötä myös diakoniksi kouluttautunut Minna sai elää omaa unelmaansa.
– Olihan se ihanaa, kun oli oma talo, arjen tasapaino ja yhteiskunnan arvostus. Arki rullasi oikein mukavasti ja näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä liiankin mutkattomasti. Rehellisesti sanottuna elin elämääni materian kautta, Minna hymähtää.
Arjen tasapainoa kesti kuitenkin vain hetken, sillä avioeron myötä turvaverkko hajosi ja Minna jäi pienen tyttärensä yksinhuoltajaksi.
– Siitä alkoi alamäki. Yritin pitää arjen ehjänä ja otin velkaa velan päälle. Jouduin turvautumaan jopa vippivelkoihin saadakseni laskut maksettua ja tytölle ruokaa. Kierre syveni kuitenkin entisestään ja lopullinen romahdus tuli siinä vaiheessa, kun jouduin jäämään pois töistä selkärankareuman takia.
Kuoleman valmistelua
Sairastumisen myötä Minna joutui sairaspäivärahalle ja tulotaso romahti entisestään. Kaikesta huolimatta Minna yritti kuitenkin sinnitellä.
– Tein kaikkeni, jotta syöksykierre saataisiin katkaistua. Hain apua, mutta jouduin, kuten kaikki muutkin, pitkän jonon hännille. Pieninkin toivonkipinä hiipui siinä vaiheessa, kun olin kaiken kanssa yksin, tili tyhjä ja luottotiedot punaisella. Siinä vaiheessa päätin luovuttaa.
Minna puhuu avoimesti tilanteesta, jolloin hän ei nähnyt umpikujastaan minkäänlaista ulospääsyä.
– Olin selkä seinää vasten ja niin pohjalla, että ryhdyin valmistelemaan omaa kuolemaani. Kirjoitin perikunnalle kirjeen, jossa jätin hyvästit ja annoin toimintaohjeet ennen kaikkea tytärtäni ajatellen. Pyysin ostamaan Fannille nätin mekon hautajaisiini ja kertomaan, että ”äiti rakastaa pikku-murmelia”, Minna muistelee hiljaisena.
Kun kaikki oli toteutusta vaille valmiina, tapahtui ihme.
– Elämääni astui ihminen, joka ryhtyi kannattelemaan eteenpäin. Hän loi valoa ympärilleni, rohkaisi ja tarttui juuri oikealla hetkellä kädestä kiinni.
Köyhyys näkyy Minnan mukaan kaikessa. – Olen tavattoman kiitollinen, jos voin edes joskus ostaa herkkupalaksi muutaman omenan.
Köyhyys kannustaa luovuuteen
Viimeiset viisi vuotta Minna on elänyt täydellisessä köyhyydessä. Väliin mahtuu pitkiä rahattomuusjaksoja ja jopa sellaisia kuukausia, jolloin tilille ei ole tullut euroakaan. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Minna pääsi polven tekoniveloperaation myötä määräaikaiselle eläkkeelle, taloudellinen tilanne hieman helpottui.
Tällä hetkellä Minna saa kuntoutustuen lisäksi asumistukea sekä satunnaisesti myös harkinnanvaraista toimeentulotukea. Kuukausitulot jäävät kokonaisuudessaan reiluun tuhanteen euroon.
– Tilanne on aavistuksen verran parempi, mutta edelleenkään tulot eivät riitä edes välttämättömiin menoihin. Laskujen maksun jälkeen rahaa jää käytettäväksi keskimäärin pari sataa euroa kuukaudessa. Tällä summalla on hankittava ruoka ja muut välttämättömyystarvikkeet.
Yksinhuoltajaäitinä hän kantaa huoltaa myös tyttärestään ja ennen kaikkea siitä, millaisen jäljen köyhyys jättää häneen.
– Tyttäreni on kuitenkin vahva, vahvempi kuin minä hänen ikäisenään. Olen tavattoman kiitollinen siitä, että hän ei ainakaan vielä ole köyhyyden alistama. Fanni tietää, etten voi tarjota hänelle ulkomaan matkoja enkä uusia vaatteita. Haluaisin, mutta en yksinkertaisesti pysty. Meillä on kuitenkin toisemme. Keksimme yhdessä tekemistä ja meillä on paljon yhteistä äiti-tytär-aikaa. Pelaamme, teemme metsäretkiä ja kun ei ole rahaa, päästämme mielikuvituksen laukkaan.
Omaan elämänpolkuunsa nojaten, Minna sanoo löytäneensä köyhyydestä myös pienen palan hyvää.
– Kyllä! Kun ihminen putoaa tarpeeksi syvälle, myös arvomaailma muuttuu. Onni ei lähde enää tavaroista vaan tavasta elää. Köyhyys kannustaa myös luovuuteen. Kierrätystavarasta voi rakennella kaikkea kivaa. Tyttäreni teki pahvista itselleen jopa liukurin, kun minulla ei ollut varaa ostotuotteeseen.
”En kiinny tavaraan”
Minna, Fanni sekä perheen Sulo-koira asuvat vuokralla pienessä rivitalokaksiossa. Asunto on kaikin puolin kodikas ja viihtyisyyttä lisäävät monet kauniit yksityiskohdat.
– Tämä on meidän näköistä elämää. Lähes kaikki on kierrätettyä. Osa on löydetty roskalavalta, osa saatu ystäviltä tai tuntemattomilta hyväntekijöiltä. Vain Marimekon verhot ovat lahja äidiltä ja osa koriste-esineistä muisto hyviltä ajoilta. Tavarat ovat kuitenkin tavaraa ja enää en kiinny niihin, Minna sanoo.
Vaikka Minna ei ole sidottu enää millään muotoa materiaan, niin hän sanoo usein potevansa huonoa omatuntoa esimerkiksi lahjaksi saamistaan merkkituotteista.
– Rahattomuus on murjonut itsetunnon niin nolliin, että ajattelen automaattisesti, ettei köyhällä saa olla mitään nättiä eikä köyhä saa käyttää myöskään kynsilakkaa.
Ajan myötä Minna on päässyt kuitenkin arvottomuuden tunteestaan ja oivaltanut myös sen, että raha ei ole ihmisyyden eikä inhimillisyyden mittari.
– Elämä riisui minut kerralla niin paljaaksi, että kaikki oli aloitettava täysin alusta. Toiset opettelevat uudelleen kävelemään, minä opettelin uudestaan elämään.
Haastattelu on julkaistu myös IT-lehdessä
"Köyhyys ei ole virhe"
Kuluvan vuoden keväällä kriisityöntekijäksi valmistunut Minna on antanut rehelliset kasvot suomalaiselle köyhyydelle. Oman elämänsä kautta hän haluaa antaa toivoa myös kohtalotovereilleen.
– Minulla oli pitkäaikainen toive päästä ihmisten eteen puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Vuoden 2019 keväällä aika oli kypsä ja kouluttauduin Invalidiliiton järjestämillä kursseilla kokemustoimijaksi. Täällä Oulussa kurssin toteutti ”Vaikuttavaa kokemustoimintaa Pohjois-Pohjanmaalla-hanke”. Vaikka alun pitäen ajatukseni oli puhua reumasta, niin kokemuspuheenvuorojen pääteemaksi nousikin köyhyys.
Vuoden aikana Minna on kertonut kokemuksistaan monissa eri tilaisuuksissa. Takuusäätiön lisäksi muun muassa Kelan ylilääkäri on kuullut Minnan kokemuspuheenvuoron.
– Vuosi on ollut todella kokemusrikas. Puhun köyhyydestä olotilana, en virheenä. Köyhä ei saa syyllistää itseään, sillä elämä saattaa pyörähtää katolleen hetkessä, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Esimerkiksi sairastuminen saattaa romahduttaa vakavaraisenkin perheen talouden.
Kokemustoimijana Minna sanoo olevansa avoin ja vastaanottavainen.
– Haluan olla toivon tuoja ja peilata asioita niin sanotusti molemmin puolin pöytää. Hyvänä esimerkkinä on byrokratia, jossa voin sanoa olevani asiantuntija niin avun tarjoajana kuin sen vastaanottajanakin. Kun ihminen on väsynyt, sairas ja rahaton, niin loputon paperikaruselli ei ole kenenkään etu. Siinä vaiheessa, kun palaan takaisin sosiaalityöntekijäksi, tiedän varmasti mitä teen ja mitä jätän tekemättä. Hädässä olevaa ihmistä pitää auttaa, ei pompottaa.
Minna tekee tiivistä yhteistyötä myös Diakonia-ammattikorkeakoulun kanssa.
– Olemme laatineet yhteistyössä simulaatio-opetuksen, jossa käytetään yhtenä osa-alueena myös kokemustoimintaa. Toimintamalli on tarkoituksena laajentaa koko Suomeen.
Minna sanoo löytäneensä kokemustoiminnan kautta uudet suuntaviivat myös omaan elämäänsä.
– Itsetunto on kasvanut ja häpeä selätetty. En peittele köyhyyttäni naamion taakse enkä pelkää elämää. Olen nöyrä uuden edessä ja ylpeä siitä, että uskalsin valita katkeruuden sijasta kiitollisuuden.
